Rustauksia ojanpohjalta
Viime aikoina minulla on mennyt hyvin. Olen viimeisenä neljänä yönä nähnyt sellaisia unia, että tarpeelliset yön tunnit ovat hiukan vähentyneet. Milloin on ollut stressaavaa härdelliä, milloin fyysisiä vauroita - milloin olen muuten vain nukkunut heikosti ja herännyt keskellä yötä. Olen saanut itsetehdyt kiisselit menemään pitkin laukkua, matkahuoltoon mennessäni huomasin etten voikaan hoitaa asioitani, koska minulla ei ole kaikkea tarvittavaa. Kengistäni hajosi vetoketju ja avainnippuni levisi ulko-ovelle viiteen eri osaan. Tänän iltana taas pussailin auton kanssa ojanpohjaa.
Ironista kyllä, olin ennen lähtöä käynyt kaverien luona ja viimeisenä kommenttina ennen heippoja & ulko-ovea totesin: "Törmäilen sitten kaikkien hirvien päälle mitä nään." Jepp jepp. No, kuten voitte todeta: olen hengissä. En nimittäin usko että "paremmassa paikassa" on kovinkaan helppoa kirjottaa blogia.
Olin siis matkalla vanhempieni luokse maalle. Sade oli loppumassa ja tie pimeä. Nopeutta oli mittarin mukaan 80 ja vähän alle, mikä autossani tarkoittaa oikeasti noin 75 kilometrin tuntivauhtia. Takana tuli pakettiauto ja "turvaväliä" oli alle 10m omien havaintojeni mukaan, vastaan oli tulossa pienikokoinen kuorma-auto. Olin pienen alamäen kohdalla ja oikealle kaartuvassa mutkassa. Pimeässä ja märällä tiellä ei huomaa, missä on asfaltin ja hiekan raja - varsinkin kun hiekkaosuuden päällä on loskaa, jolloin se kiiltää täsmälleen samalla lailla silmään. Vastaan tulevan lyhyet valot (puhumattakaan omista) eivät auta asiaa, eikä kosteasta tuulilasin nurkasta näe pimeään muutenkaan.
Matkaa ei ollut enää paljon vastaantulevaan, kun oikeanpuoleiset renkaat tippuivat hiekan ja loskan päälle. Juuri siinä kohtaa vielä asfaltti on selvästi hiekan reunaa ylempänä, jolloin kynnys on päivän kiva sana.Yritin parhaani mukaan pelastaa tilanteen: nostin jalan pois kaasulta ja yritin aluksi kevyesti pitää autoa tiellä ja nostaa sen takaisin asfaltille. Lopulta renkaat pomppasivat takaisin tielle, mutta auto lähti heittelehtimään - ensin vähän, sitten enemmän. Keula oli jo menossa kuorma-auton eteen (väliä ehkä 20-30m), mutta sain onneksi ohjattua auton ojaan tien oikealle puolelle. Syvä oja, joka oli täynnä horsmia ja koivunvesakkoa. Yritin pitää auton oikein päin ja ohjata sen ojan suuntaisesti, sillä jos olisin antanut sen mennä vielä enemmän oikealle, olisivat isommat männyt, koivut ja kuuset tulleet vastaan ja sitten se olisi ollut menoa. Jos keli olisi ollut kuiva, olisi auton nokka ruttaantunut. Märällä kelillä ojassa oleva maa oli pehmeämpää liejun tyyppistä, jolloin se pehmensi iskua. Eli loppujen lopuksi minä, muut, autot ja omaisuus olivat kaikki kunnossa.
Olen onnellinen, että en pahemmin panikoinut. Mielestäni en huutanut, vaan olin enemmänkin kieli keskellä suuta - molemmat kädet ratissa. "Se on menoa nyt." Kun olin menossa kuorma-auton eteen, ainoa ajatukseni oli "Helvetti tuon alle en aja!!!" Myöhemmin juttelin isäni kanssa asiasta ja kerroin tarkalleen mitä tapahtui, kyselin entä jos olisin tehnyt näin tai noin. "Olisinko voinut toimia paremmin?" Vastaus oli suora "Ei." Tein siis kaiken niinkuin piti. Jarrutustapa, korjausliikkeet... Kaikki.
Auton pysähtyessä huokaisin syvään, totesin että auto ja minä olimme suurinpiirtein kunnossa ja lähdin kömpimään ulos. Päämääränäni oli tietysti nousta ojasta pois ja ilmoittaa pakettiauton kuljettajalle kaiken olevan kunnossa. Hän jopa vaikutti säikähtäneemmälle kuin minä. "Kyllä minä kattelin että aika pahalle jo näytti..." Niinpä niin. Kuljettaja kyseli olinko varmasti kunnossa, saanko varmasti apua ja tarvitsenko kyytiä kotiin. Ilmoitin soittavani isälleni, sillä hänellä olisi tarvittavat välineet ja pääsisin kyllä kotiin. Muitakin ihmisiä pysähtyi ja kyseli tarvittiinko apua. Eniten apua taisi olla kiltistä vanhemmasta miehestä, jolla oli heijastinliivi ja polkupyörä, sekä nuoremmasta ja komeasta miehestä. Vanhempi mies oli seurana loppuun asti ja auttoi liikenteenohjauksessa, nuorempi mies oli jonkin aikaa seurana ja kasasi mm. kolmion, kun minulta loppuivat kädet kesken. Kännykän lamppu on joskus ihan kätevä, vaikka se syökin kahden käden toiminnat pois. Iso kiitos siis heille ja muillekin, ketkä pysähtyivät tai olivat auttamassa autoa pois! :)
Jossain vaiheessa menin takaisin autoon ja sammutin ylimääräiset valot. Kuskin puoleisen oven pidin auki, että pieni valo jäisi itselleni. Tämä tapahtui ennen vanhan miehen tuloa. Isä ei tulisi hetkeen, eikä sen kummempaa hätää ollut - miksi siis säikyttää ja huolestuttaa viattomia kanssakulkijoita, olisin kuitenkin joutunut koko ajan seisomaan tiellä ja sanomaan "Kaikki hyvin, ei henkilövahinkoja..." Soitinpa ajan kuluksi ystävälleni, jonka luota olin lähtenyt. "Tätä ironian määrää." Ääneni taisi väristä vielä hieman, olihan tapahtuneesta ehkä 5 minuuttia kulunut. Sen jälkeen soitin entiselle kämppikselleni Turkuun ja kyselin mitä hän oli tekemässä. Kerroin tietysti myös omat kuulumiseni. Hän ei ole facebookissa, joten ajattelin, että mieluummin hän kuulee tämän minulta suoraan ja mahdollisimman nopeasti, kuin jostain muualta. Niin tärkeästä ihmisestä on kuitenkin kyse. Onneksi oli vaatettakin sen verran päällä, että ei vilu iskenyt. Kiitän myös tapaani sen suhteen, että takapenkillä oleva hiukankin koululaukkua isompi lasti laitetaan turvavyöllä kiinni. Tiedä missä olisivat nekin tavarat olleet.
Auto saatiin siis lopulta ylös ja ajoin sen kotiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin - luulisin. Saas taas nähdä, mitä ensi yön unet tuovat tullessaan. Viime aikoina eivät nimittäin ole olleet kovin herkkua...
Ja kyllähän sitä miettii, mitä jos olisi käynyt toisin? En pelkää kuolemaa, mutta kunnioitan sitä. Se säväyttää ja saa miettimään: kuka jäisi kaipaamaan, mitkä olisivat olleet mahdolliset viimeiset sanat ja kelle, miten pahasti olisi loppujen lopuksi voinut käydä... Ja ennen kaikkea, tietäisivätkö kaikki minulle tärkeät ihmiset, kuinka paljon heistä oikein välitän?
Ironista kyllä, olin ennen lähtöä käynyt kaverien luona ja viimeisenä kommenttina ennen heippoja & ulko-ovea totesin: "Törmäilen sitten kaikkien hirvien päälle mitä nään." Jepp jepp. No, kuten voitte todeta: olen hengissä. En nimittäin usko että "paremmassa paikassa" on kovinkaan helppoa kirjottaa blogia.
Olin siis matkalla vanhempieni luokse maalle. Sade oli loppumassa ja tie pimeä. Nopeutta oli mittarin mukaan 80 ja vähän alle, mikä autossani tarkoittaa oikeasti noin 75 kilometrin tuntivauhtia. Takana tuli pakettiauto ja "turvaväliä" oli alle 10m omien havaintojeni mukaan, vastaan oli tulossa pienikokoinen kuorma-auto. Olin pienen alamäen kohdalla ja oikealle kaartuvassa mutkassa. Pimeässä ja märällä tiellä ei huomaa, missä on asfaltin ja hiekan raja - varsinkin kun hiekkaosuuden päällä on loskaa, jolloin se kiiltää täsmälleen samalla lailla silmään. Vastaan tulevan lyhyet valot (puhumattakaan omista) eivät auta asiaa, eikä kosteasta tuulilasin nurkasta näe pimeään muutenkaan.
Matkaa ei ollut enää paljon vastaantulevaan, kun oikeanpuoleiset renkaat tippuivat hiekan ja loskan päälle. Juuri siinä kohtaa vielä asfaltti on selvästi hiekan reunaa ylempänä, jolloin kynnys on päivän kiva sana.Yritin parhaani mukaan pelastaa tilanteen: nostin jalan pois kaasulta ja yritin aluksi kevyesti pitää autoa tiellä ja nostaa sen takaisin asfaltille. Lopulta renkaat pomppasivat takaisin tielle, mutta auto lähti heittelehtimään - ensin vähän, sitten enemmän. Keula oli jo menossa kuorma-auton eteen (väliä ehkä 20-30m), mutta sain onneksi ohjattua auton ojaan tien oikealle puolelle. Syvä oja, joka oli täynnä horsmia ja koivunvesakkoa. Yritin pitää auton oikein päin ja ohjata sen ojan suuntaisesti, sillä jos olisin antanut sen mennä vielä enemmän oikealle, olisivat isommat männyt, koivut ja kuuset tulleet vastaan ja sitten se olisi ollut menoa. Jos keli olisi ollut kuiva, olisi auton nokka ruttaantunut. Märällä kelillä ojassa oleva maa oli pehmeämpää liejun tyyppistä, jolloin se pehmensi iskua. Eli loppujen lopuksi minä, muut, autot ja omaisuus olivat kaikki kunnossa.
Olen onnellinen, että en pahemmin panikoinut. Mielestäni en huutanut, vaan olin enemmänkin kieli keskellä suuta - molemmat kädet ratissa. "Se on menoa nyt." Kun olin menossa kuorma-auton eteen, ainoa ajatukseni oli "Helvetti tuon alle en aja!!!" Myöhemmin juttelin isäni kanssa asiasta ja kerroin tarkalleen mitä tapahtui, kyselin entä jos olisin tehnyt näin tai noin. "Olisinko voinut toimia paremmin?" Vastaus oli suora "Ei." Tein siis kaiken niinkuin piti. Jarrutustapa, korjausliikkeet... Kaikki.
Auton pysähtyessä huokaisin syvään, totesin että auto ja minä olimme suurinpiirtein kunnossa ja lähdin kömpimään ulos. Päämääränäni oli tietysti nousta ojasta pois ja ilmoittaa pakettiauton kuljettajalle kaiken olevan kunnossa. Hän jopa vaikutti säikähtäneemmälle kuin minä. "Kyllä minä kattelin että aika pahalle jo näytti..." Niinpä niin. Kuljettaja kyseli olinko varmasti kunnossa, saanko varmasti apua ja tarvitsenko kyytiä kotiin. Ilmoitin soittavani isälleni, sillä hänellä olisi tarvittavat välineet ja pääsisin kyllä kotiin. Muitakin ihmisiä pysähtyi ja kyseli tarvittiinko apua. Eniten apua taisi olla kiltistä vanhemmasta miehestä, jolla oli heijastinliivi ja polkupyörä, sekä nuoremmasta ja komeasta miehestä. Vanhempi mies oli seurana loppuun asti ja auttoi liikenteenohjauksessa, nuorempi mies oli jonkin aikaa seurana ja kasasi mm. kolmion, kun minulta loppuivat kädet kesken. Kännykän lamppu on joskus ihan kätevä, vaikka se syökin kahden käden toiminnat pois. Iso kiitos siis heille ja muillekin, ketkä pysähtyivät tai olivat auttamassa autoa pois! :)
Jossain vaiheessa menin takaisin autoon ja sammutin ylimääräiset valot. Kuskin puoleisen oven pidin auki, että pieni valo jäisi itselleni. Tämä tapahtui ennen vanhan miehen tuloa. Isä ei tulisi hetkeen, eikä sen kummempaa hätää ollut - miksi siis säikyttää ja huolestuttaa viattomia kanssakulkijoita, olisin kuitenkin joutunut koko ajan seisomaan tiellä ja sanomaan "Kaikki hyvin, ei henkilövahinkoja..." Soitinpa ajan kuluksi ystävälleni, jonka luota olin lähtenyt. "Tätä ironian määrää." Ääneni taisi väristä vielä hieman, olihan tapahtuneesta ehkä 5 minuuttia kulunut. Sen jälkeen soitin entiselle kämppikselleni Turkuun ja kyselin mitä hän oli tekemässä. Kerroin tietysti myös omat kuulumiseni. Hän ei ole facebookissa, joten ajattelin, että mieluummin hän kuulee tämän minulta suoraan ja mahdollisimman nopeasti, kuin jostain muualta. Niin tärkeästä ihmisestä on kuitenkin kyse. Onneksi oli vaatettakin sen verran päällä, että ei vilu iskenyt. Kiitän myös tapaani sen suhteen, että takapenkillä oleva hiukankin koululaukkua isompi lasti laitetaan turvavyöllä kiinni. Tiedä missä olisivat nekin tavarat olleet.
Auto saatiin siis lopulta ylös ja ajoin sen kotiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin - luulisin. Saas taas nähdä, mitä ensi yön unet tuovat tullessaan. Viime aikoina eivät nimittäin ole olleet kovin herkkua...
Ja kyllähän sitä miettii, mitä jos olisi käynyt toisin? En pelkää kuolemaa, mutta kunnioitan sitä. Se säväyttää ja saa miettimään: kuka jäisi kaipaamaan, mitkä olisivat olleet mahdolliset viimeiset sanat ja kelle, miten pahasti olisi loppujen lopuksi voinut käydä... Ja ennen kaikkea, tietäisivätkö kaikki minulle tärkeät ihmiset, kuinka paljon heistä oikein välitän?
Kommentit
Lähetä kommentti