Omat asiat taas mallillaan: kävin viikonloppuna Turussa entisen kämppikseni luona ~ oli aivan mahtava reissu! Käytiin katsomassa Skyfall, löytyi kaupoistakin kivoja juttuja ja sitten teimme ruokaa ja leivoimme, otimme rennosti. Mutta samaan aikaan toisaalla...

On hyviä uutisia: jotkut ovat menneet yhteen, toiset naimisiin. Samaan aikaan tuntuu, että todella suuri musta pilvi olisi laskeutunut suurimman osan päälle. Riitoja, eroamisia, sukeltamista ihmisluonnon pimeisiin ja syviin syövereihin. Nämä tuntuvat aina pahalle: jolloin yrittää tietenkin aina kunkin osapuolen ystävänä tukea ja auttaa. Samalla kuitenkin haluaa varovaisesti saada ihmisiä miettimään myös omaa käytöstään toisten kannalta, sillä niinhän se on: riitoihin tarvitaan aina vähintään kaksi. Itse kuitenkin olen onnistunut pahimmat draamat välttämään. Joko olen ollut muualla tai asiat eivät koske minua. Jos olen ollut paikalla, niin on tullut joskus jopa mieleen - jättävätkö ystäväni minut tarkoituksella pahimmista paitsi?

Tällöin tulee aina mietittyä, miksi kellään ei tunnu suuremmin olevan mitään hampaankolossa minua kohtaan?
Näin tulee välillä aina kysyttyä itse kultakin, että onko jotain ja jos on, niin kerro. Yleensä vastaukseksi saan hämmentyneen katseen ja ihmettelyä: ei, pitäisikö? Niin, en tiedä...

Mutta se on vain niin hämmentävää. Miten joku voi muka yksinkertaisesti olla niin 'pidetty' tai 'mukava' jne, että ei ärsytä ketään pahemmin (huonosti ilmaistu asia, pahoittelen. Mutta kuitenkin: toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan). Ja tästähän pitäisi olla iloinen, ja niin olenkin! Se on vain jotenkin epätodellista.

Samaan aikaan pitäisi olla hyvä itsetunto ja antaa kunnioitusta & tunnusta itselleen, kuten olla myös nöyrä: ei aseteta "minua" toisten yläpuolelle. Ei olla vain minäminäminäminäminä. Halu olla nöyrä ja kunnollinen - HYVÄ - ihminen muita kohtaan on suuri. Tällöin vaikka tietäisi, että pitäisi antaa tunnusta välillä itseäänkin kohtaan, sitä ei tehdä. Ei haluta olla ylimielisiä ja antaa väärää kuvaa, vaan halutaan olla hyvä ihminen. Itseään hiukan vähättelevä ihminen on siis hyvä. Parempi olisi juuri nöyrä, mutta hyvän itsetunnon & -kunnioituksen omaava ihminen. Osaisi ilmaista osaamisensa ja kehua itseään, mutta ei narsistisella tavalla. Rajaa tuntuu olevan hankala löytää, koska ei uskalleta luottaa toisiin ihmisiin. "Jos teen näin, niin muut voivat pitää minua narsistisena - mitä en ole. En halua ottaa riskiä". Ihannoidaan ihmistä, joka on onnellisesti oma itsensä sekä yksinäisesti että ryhmässä. Sellaista, joka ottaa toiset huomioon ja on ystävällinen, tosi ystävä. Nöyrä ja  kunnianhimoinen.

Miksi tätä on niin hankala saavuttaa? Kuka voi sanoa olevansa oikeasti lähellä sitä ihanneihmistä, mikä haluaa olla?

Ainoa este sinun ja ihanneminäsi välillä, olet sinä itse. Sinun valintasi.