~.: Bon voyage :.~

Se oli sitten siinä. On jotenkin... tyhjä ja kaikkensa antanut olo. 

Lokakuun lopulla loppui harjoittelu, se meni hyvin ja sain hyvän arvosanan - siinä tuli taas yksi pieni välipysäkki saavutettua. Toisaalta se tuntuu myös päätepysäkille tai ainakin kulkuvälineen vaihdolle: kouluhommat keskeytyvät ja nyt pitäisi täysillä lähteä toiseen suuntaan, uuteen maailmaan.

Luulisi, että marraskuun alussa asiat olisivat helpottuneet ja rauhoittuneet, eiväkä lähteneet kulkemaan eteenpäin moninkertaisella nopeudella - sekalaisen hallitussa kaaoksessa.

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet yhtä hullunmyllyä: oli muutto, ihmisten näkemistä, loppujen asioiden selvittämistä ja velvollisuuksia. Nyt kaikki on tehty. Olen pakannut sen mitä olen pystynyt, nähnyt ystäviä, hankkinut tarvitsemani paperit - isä haki juuri äsken viimeiset muuttolaatikot. Olen sanonut heihei, näkemiin - vaikka ne tuntuvat enemmänkin väliaikaisille hyvästeille. 

Kyllähän netti ja puhelimet on keksitty, mutta ei se ole sama. Pikkuhiljaa olen joutunut luopumaan pala palalta tuntemastani elämästä, arjesta ja ihmisistä keitä näen päivittäin - samalla olen luovuttanut osia itsestäni. Helppoa se ei ole ollut, välillä se on ollut jopa sietämättömän kivuliasta ja surullista.

Olen joka päivä joutunut tiedostamaan sen, että joitakin ihmisiä en tule näkemään todella pitkään aikaan, huonolla tuurilla en enää koskaan. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, esim. joudunko onnettomuuteen ennen kuin pääsen edes perille? En tiedä enää juuri mitään tästä eteenpäin, joten kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. En tietenkään usko kävisi huonosti, enkä ryhdy sitä näin ollen pelkäämään, mutta olen joutunut tiedostamaan huonojen sattumuksien mahdollisuuden. Näin ollen jokaisen "hyvästelemäni" ihmisen kohdalla, olen antanut itsestäni jotain - ja se jokin on pala minua ja tuntemaani elämää, minun elämääni. Ja kun näitä paloja on luovuttanut tarpeeksi, mitä itselle jää?

Jatkuu se elämäni siellä Irlannissakin, mutta se tuntuu jotenkin uudelta ja tyhjältä, kuin "tabula rasa". Tähän asti eletty arki tuntuu unelta, ainakin melkein. Kun siis herään joku aamu itsekseni omasta, pienestä irlantilaisasunnostani, onko se sitä elämää, mitä haluan? Ehkä. Ainakin niin pitkään, kun unissani olevat ihmiset ovat edelleen tekemisissä kanssani.

Välillä herään unelmistani: mitä tulen tekemään vapaa-ajalla, missä seikkailen, mitä tulen tekemään asunnolleni sitten kun sellaisen saan. Seuraavana hetkenä mietin pääni puhki, olenko unohtanut jotain oleellista. Ja viimeisenä olo on kuin ajovaloissa olevalla peuralla: stressaantunut ja pakokauhun vallassa, kuolemaisillaan sydänkohtaukseen - koska sydän tuntuu repeytyvän rinnasta ulos. Olen kuulema välillä näyttänytkin siltä. Mutta olen innoissani. Lukemattomia perhosia on vatsassani, on kuin tyyntä ennen myrskyä. Hiljaisuus ennen ehkä elämäni jännittävintä seikkailua, toistaiseksi. "Thrilling", on itse asiassa tähän hetkeen juuri sopiva sana. Jäljellä on nimittäin enää matkustaminen, huomenna se siis alkaa.

Tuntuu uudelle alulle, uusille ihmisille, uudelle elämälle - unelmalle, jossa toivon säilyttäväni myös vanhan elämäni niin hyvin kuin vain voi.