Savua, multaa ja palanutta sokeria
Viimeiset päivät ovat kuluneet suurimmaksi osaksi töissä. Tänään on viikon ainoa vapaapäiväni, minkä jälkeen minulla on taas pitkä putki työmaalla. Tänään olen onnellisena pessyt pyykkiä, käynyt pyörähtämässä kaupungilla ja ruokakaupassa. Olen itsekseni tuhonnut päivän aikana ainakin marjoja, hedelmiä, muroja, litran jäätelöä ja pienen sipsipussin - samalla katsoen sky tv:ltä varmaan lähemmäs 10 jaksoa Game of Thronesia.
Joka päivä alkaa tuntua enemmän kodilta. Ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä sekä läheisrakkaita, eivätkä epäluuloisia niin kuin Suomessa. Jos juttelet tuntemattoman kanssa - vaikka kaupan pitäjän - heti pitävät suomalaiset kiinni kukkarostaan: luuleeko hän, että juttelemalla ja esittämällä ystävällistä löysäisin kukkaron nyörejäni? Vielä pahempaa on, jos kyseessä on täysin tuntematon kadunkulkija: suomalaiset eivät tervehdi, hymyile, pyydä anteeksi törmätessään kadulla tai tarjoa edes apuaan sellaista tarvitsevalle. Täällä muistan, miten itsekeskeisiä suomalaiset ovat. Aina pelkäämässä, että heille käy jotain tai pahempaa: heidän omaisuudelleen käy jotain. Jos autan tuota eksynyttä henkilöä, tapahtuu jotain kauheaa: hän uhkailee minua, ryöstää minut tai pitää minua vielä avuliaana ja mukavana ihmisenä - ei käy päinsä. Varmasti on joku taka-ajatus ja ilkeä sellainen. Jos tarjoan kyytiä keskustaan vasta naapurustoon muuttaneelle tytölle - tällaisena kauheana sadepäivänä - varmasti hän vie jotain autostani, sotkeekin sen. Suurin osa suomalaisista tuntuu tuijottavan vain omaan napaansa, olevan töykeitä, epäluuloisia, kiittämättömiä, vailla luottamusta ja myötätuntoa muita kohtaan. Opetetaanko meidät siihen pienestä pitäen, siihen en osaa vastata. Ja onhan tämäkin kieltämättä yleistämistä, mutta tietynlainen ero kansojen välillä on selkeästi huomattavissa - vaikka onkin poikkeuksia.
Mutta täällä on normaalia vaihtaa kohteliaita, mukavia ja hyvältä tuntuvia lauseita myös tuntemattomien kanssa. Ruokakaupan kassalla harvemmin, koska on paljon ihmisiä ja kiirettä - mutta varsinkin pienemmissä kaupoissa, toisinaan kadulla, pubeissa - työpaikoilla. Sateisina päivinä minulle on tarjottu kyytiä keskustaan - itse asiassa ensimmäisenä päivänä, kun muutin asumaan tämän kroatialaisperheen luo. Olin menossa töihin, ja naapurin rouva kysyi, olisinko halunnut kyytiin. Eikä se ollut mikään rankkasade, hädin tuskin tihkua. Toisen kerran töistä lähtiessäni työkaveri (ja häntä hakemaan tullut tyttöystävä) toivat minut kotiovelle asti, koska satoi niin rankasti. Olin nähnyt tämän työkaverin vain pari kertaa, jutellut hänelle tuskin koskaan - silti he tarjosivat kyydin - ja toivat vielä kotiovelle saakka, vaikkei heidän olisi tarvinnut. Ihmiset pyytävät kohteliaasti anteeksi pienimmästäkin tönäisystä, ahtaissa ohitustilanteissa - he ovat huomaavaisia toisiaan kohtaan. Kysytään mitä kuuluu, mitkä ovat suunnitelmat, mistä toinen tulee ja minne menee. Olitpa sitten työkaveri, puolituttu tai tuntematon. Ja tämä tuntuu hyvältä, todella hyvältä.
Eikä sääkään nyt niin kamala ole, loppujen lopuksi. Kyllä, joka päivä sataa. Mutta on myös hetkiä jolloin ei sada - ja kun ei sada, tuuli puhaltaa vasten kasvoja saaden hiukset sekaisin, vaikka olisi pipo päässä. Kun sataa, on aina raikas ilma. Tai no, välillä tuoksahtaa joku lähellä oleva tehdas tai jokin, vähän sellun hajuinen - jos tiedätte mitä tarkoitan. Vaatteet kastuvat melkein joka päivä ja olenkin huomannut, että vaatteet alkavat tuoksua irlantilaiselle: sateelle ja erityisesti mullalle, sillä onhan täällä paljon nummia ja peltoja. Mutta se on hyvä tuoksu. Yksi aamu siihen sekoittui jopa vastaleikatun nurmikon aromi. Usein haistan myös savua, eikä se ole työkavereiden tupakanpoltosta johtuvaa, vaan taloista tuleva savu, joka tuoksuu hyvälle ja rauhoittaa - saa oloni tuntemaan kotoisammalle.
Mutta ei sade ole ongelma, ainakaan minulle. Kyllä, kaikki valittavat surkeaa säätä - mutta he valittavat hymyillen. Silti he jaksavat nauraa ja löytää iloisia asioita tästä maailmasta. Todella monesti muut ihmettelevät, kuinka jaksan kulkea päivästä toiseen puoli tuntia töihin ja toisen samanlaisen takaisin kotiin tässä säässä - eikö se harmita minua. Ei. Toistaiseksi ei ole ollut juurikaan rankkasateita, kun olen ollut ulkona: vaan enemmän kevyttä ja tihkua. Välillä tuntuu, että paikalliset on tehty sokerista: sulavat kastuessaan, sillä satoipa miten vähän vain, niin he menevät silloin mieluummin autolla tai eivät mene ollenkaan ulos. Eikä sade kestä juuri koskaan kauan. Kuurot menevät pois yhtä nopeasti kuin aina tulevatkin. Tänäänkin ruokakaupasta tullessani tuuli aivan valtavasti: jouduin melkein pitämään pipostani kiinni, kun se työnsi minua kotiovelle päin. Pienen pienet rakeet piiskasivat vasten kasvoja ja käsiä kuin pienet neulaset. Kotikatu täyttyi äkkiä rakeista ja tuuli liikutteli niitä kuin aaltoja.
Ja onhan vielä katsastamatta satama, sekä hiukan kauempana näkyvä iso vuori. Pitänee käydä katsastamassa ne vielä joskus, ehkä seuraavana vapaapäivänä.
En olisi koskaan uskonut, että vielä jonakin päivänä olisin onneni kukkuloilla pyykkäämisen vuoksi.
Joka päivä alkaa tuntua enemmän kodilta. Ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä sekä läheisrakkaita, eivätkä epäluuloisia niin kuin Suomessa. Jos juttelet tuntemattoman kanssa - vaikka kaupan pitäjän - heti pitävät suomalaiset kiinni kukkarostaan: luuleeko hän, että juttelemalla ja esittämällä ystävällistä löysäisin kukkaron nyörejäni? Vielä pahempaa on, jos kyseessä on täysin tuntematon kadunkulkija: suomalaiset eivät tervehdi, hymyile, pyydä anteeksi törmätessään kadulla tai tarjoa edes apuaan sellaista tarvitsevalle. Täällä muistan, miten itsekeskeisiä suomalaiset ovat. Aina pelkäämässä, että heille käy jotain tai pahempaa: heidän omaisuudelleen käy jotain. Jos autan tuota eksynyttä henkilöä, tapahtuu jotain kauheaa: hän uhkailee minua, ryöstää minut tai pitää minua vielä avuliaana ja mukavana ihmisenä - ei käy päinsä. Varmasti on joku taka-ajatus ja ilkeä sellainen. Jos tarjoan kyytiä keskustaan vasta naapurustoon muuttaneelle tytölle - tällaisena kauheana sadepäivänä - varmasti hän vie jotain autostani, sotkeekin sen. Suurin osa suomalaisista tuntuu tuijottavan vain omaan napaansa, olevan töykeitä, epäluuloisia, kiittämättömiä, vailla luottamusta ja myötätuntoa muita kohtaan. Opetetaanko meidät siihen pienestä pitäen, siihen en osaa vastata. Ja onhan tämäkin kieltämättä yleistämistä, mutta tietynlainen ero kansojen välillä on selkeästi huomattavissa - vaikka onkin poikkeuksia.
Mutta täällä on normaalia vaihtaa kohteliaita, mukavia ja hyvältä tuntuvia lauseita myös tuntemattomien kanssa. Ruokakaupan kassalla harvemmin, koska on paljon ihmisiä ja kiirettä - mutta varsinkin pienemmissä kaupoissa, toisinaan kadulla, pubeissa - työpaikoilla. Sateisina päivinä minulle on tarjottu kyytiä keskustaan - itse asiassa ensimmäisenä päivänä, kun muutin asumaan tämän kroatialaisperheen luo. Olin menossa töihin, ja naapurin rouva kysyi, olisinko halunnut kyytiin. Eikä se ollut mikään rankkasade, hädin tuskin tihkua. Toisen kerran töistä lähtiessäni työkaveri (ja häntä hakemaan tullut tyttöystävä) toivat minut kotiovelle asti, koska satoi niin rankasti. Olin nähnyt tämän työkaverin vain pari kertaa, jutellut hänelle tuskin koskaan - silti he tarjosivat kyydin - ja toivat vielä kotiovelle saakka, vaikkei heidän olisi tarvinnut. Ihmiset pyytävät kohteliaasti anteeksi pienimmästäkin tönäisystä, ahtaissa ohitustilanteissa - he ovat huomaavaisia toisiaan kohtaan. Kysytään mitä kuuluu, mitkä ovat suunnitelmat, mistä toinen tulee ja minne menee. Olitpa sitten työkaveri, puolituttu tai tuntematon. Ja tämä tuntuu hyvältä, todella hyvältä.
Eikä sääkään nyt niin kamala ole, loppujen lopuksi. Kyllä, joka päivä sataa. Mutta on myös hetkiä jolloin ei sada - ja kun ei sada, tuuli puhaltaa vasten kasvoja saaden hiukset sekaisin, vaikka olisi pipo päässä. Kun sataa, on aina raikas ilma. Tai no, välillä tuoksahtaa joku lähellä oleva tehdas tai jokin, vähän sellun hajuinen - jos tiedätte mitä tarkoitan. Vaatteet kastuvat melkein joka päivä ja olenkin huomannut, että vaatteet alkavat tuoksua irlantilaiselle: sateelle ja erityisesti mullalle, sillä onhan täällä paljon nummia ja peltoja. Mutta se on hyvä tuoksu. Yksi aamu siihen sekoittui jopa vastaleikatun nurmikon aromi. Usein haistan myös savua, eikä se ole työkavereiden tupakanpoltosta johtuvaa, vaan taloista tuleva savu, joka tuoksuu hyvälle ja rauhoittaa - saa oloni tuntemaan kotoisammalle.
Eräänä iltana töistä tullessani olin haistavinani palaneen sokerin - tai sitten se olin vain minä.
Mutta ei sade ole ongelma, ainakaan minulle. Kyllä, kaikki valittavat surkeaa säätä - mutta he valittavat hymyillen. Silti he jaksavat nauraa ja löytää iloisia asioita tästä maailmasta. Todella monesti muut ihmettelevät, kuinka jaksan kulkea päivästä toiseen puoli tuntia töihin ja toisen samanlaisen takaisin kotiin tässä säässä - eikö se harmita minua. Ei. Toistaiseksi ei ole ollut juurikaan rankkasateita, kun olen ollut ulkona: vaan enemmän kevyttä ja tihkua. Välillä tuntuu, että paikalliset on tehty sokerista: sulavat kastuessaan, sillä satoipa miten vähän vain, niin he menevät silloin mieluummin autolla tai eivät mene ollenkaan ulos. Eikä sade kestä juuri koskaan kauan. Kuurot menevät pois yhtä nopeasti kuin aina tulevatkin. Tänäänkin ruokakaupasta tullessani tuuli aivan valtavasti: jouduin melkein pitämään pipostani kiinni, kun se työnsi minua kotiovelle päin. Pienen pienet rakeet piiskasivat vasten kasvoja ja käsiä kuin pienet neulaset. Kotikatu täyttyi äkkiä rakeista ja tuuli liikutteli niitä kuin aaltoja.
Ja minä nauroin.
Ja onhan vielä katsastamatta satama, sekä hiukan kauempana näkyvä iso vuori. Pitänee käydä katsastamassa ne vielä joskus, ehkä seuraavana vapaapäivänä.
Kommentit
Lähetä kommentti