Ikävä ja unelmat
Mistähän sitä aloittaisi. Tänään olin ensimmäistä kertaa Marcon kanssa, joka selvensi minulle asioita italialaiseen tapaan - joistakin asioista paljon ja toisista ehkä riittävästi. Mutta joka päivä opin vähän enemmän. Marcokin totesi, että tämä on minulle haastavaa aluksi, mutta että tulen oppimaan nopeasti - tämän ei pitäisi olla vaikeaa. Toivon todellakin näin.
Marco selitti tänään tarkemmin, mistä oikein on kyse. Dermot lopettaa joulukuussa työt, joten sen jälkeen olemme Marcon kanssa kaksin. Toivottavasti opin kaiken siihen mennessä. Sitten pitäisi osata itsekseen tehdä jo kaikki tarvittava heti aamusta alkaen aina iltaan saakka. Tietää mistä aloittaa, suunnitella illan menu, jos on isoja tilauksia päivällä niin tehdä myös ne, valmistella kaikkea seuraavaa päivää ja aamupalaa varten. Pitäisi tietää mitä tehdä missäkin vaiheessa ja selvitä kaikesta yksin, olen stressannut ja jännittänyt vähemmästäkin. Ilmaisin myös huoleni Marcolle: että olen aika hermostunut tulevaisuudesta ja entä jos en ole tarpeeksi hyvä. Kyllä hän yritti minuun uskoa valaa, mutta ei jotenkin vakuuttanut - ei tänään. "Minä uskon sinuun, mutta sinä et tunnu uskovan itseesi."
Ei nyt sillä, olen henkisesti varautunut jo alusta alkaen siihen, että virheitä tulee - luonnollisesti. Alku onkin sujunut yllättävän tasaisesti, mikä on ollut ihan positiivinen yllätys. Tänään jopa sous chef valaisi hiukan yleistä tilannetta ja kertoi enemmän palkan saannista ja roastereista, eli työvuorolistoista - lisää uusia asioita, joita opin. Huominen ja lauantai näyttäisivätkin olevan vapaapäiviä, mitä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Ensimmäiset vapaat! Pääsee tutkimaan kaupunkia, on hyvin aikaa käydä sopimassa tapaaminen verotoimistolle ja etsiä asuntoa, sillä lauantaina joudun muuttamaan todennäköisesti joka tapauksessa, viimeistään sunnuntaina. Ja sunnuntaista puheenollen, silloin pitäisi osata olla ensimmäiset 2h itsekseen. Hurjaa vauhtia opin koko ajan lisää, juuri ja juuri tunnun pysyvän mukana. Pitänee pyytää heitä tekemään jotain listaa sunnuntaiksi, että tiedän mistä aloittaa. Tai sitten hyppään siihen alamäkeen, mistä aikaisemmin puhuin.
Tänään on ollut muutenkin omituinen päivä. Heti aamusta alkaen minulla on ollut ensimmäistä kertaa pieni koti-ikävä. Koko päivän olen miettinyt ystäviäni, perhettä, sukulaisia - kaikkea kivaa mitä Suomessa tekisi - helppoa ja tuttua elämää. Ehkei se koulu, johon en ollut niin tyytyväinen, olisi sittenkään niin paha. Ehkä samassa ja tutussa kaupungissa asuminen, samojen naamojen näkeminen, samojen arkipäiväisten "ongelmien" kohtaaminen, pysähtyneessä elämäntilanteessa oleminen ja huonojen vitsien kuunteleminen olisi hyvästä. Irlanti on mahtava maa ja Westport ihana kaupunki, mitä olen kerennyt näkemään - mutta silti.
Mielessäni on käynyt myös, että syynä voisi olla työ. Tämä on kivaa työtä kun sen osaa, mutta jos ei osaa - tai tuntuu siltä - se voi olla yhtä painajaista. Iltaserviisin ei pitäisi olla ongelma, kunhan tiedän minkälaisia annoksia teen. Mutta erikoistapaukset, häät, - kaikki ylimääräiset asiat. Tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen viikko, joten yritän olla itselleni armollinen. Mutta siitä huolimatta en ole varma, tulenko viihtymään tässä työssä. Onhan tämä ihan mukavaa ollut suurimmaksi osaksi, ei sillä. Tosin aina löytyy se jokin - mutta.
Koska tänään on ollut muutenkin syvällisten asioiden päivä, olen myös miettinyt, että ehkä se ei ole työpaikka - vaan ala. Aikaisemminkin on tullut mietittyä, onko tämä minun alani - se, mitä haluan tehdä pidempään? Olisihan sitä tarjolla siistimpää, mukavampaa, parempipalkkaista ja paremmalla työajalla olevaa työtä. Silloin olisi aikaa nähdä enemmän ystäviä, harrastaa, käyttää rahaa matkusteluun ja vaikka mihin. Voisi rauhoittaa elämää, keskittyä siihen mikä on oikeasti tärkeää: ihmisiin ja omaan tulevaisuuteensa, elämäänsä. Aikaisemmin olen ollut aikalailla koulu/urapainoitteinen, koska olen pitänyt siitä. Se ei ole ollut minulle ongelma, koska olen viihtynyt koulussa, työpaikalla - alalla. Ehkä alan pikkuhiljaa olla siinä käännekohdassa, että laitan mukavuuden järjettömän työkeskeisyyden edelle. Että elämä ei ole töissä, vaan sen ulkopuolella.
Mutta jos alaa vaihtaisin, mikä se olisi? En tiedä. Aikaisemmin olen sanonut, että konttorirottaa minusta ei saa tekemälläkään - mutta ei se välttämättä paha olisi. Työ on työtä - rahan lähde. Siihen täytyy suhtautua niin, ellei voi sitä hauskanpitona ja harrastuksena pitää. Onhan tämäkin työ hauskaa välillä, mutta pidemmän päälle ns. viha-rakkaussuhde työhön syö intoa pois. Ja toisaalta, olen vielä nuori - minulla pitäisi olla aikaa tehdä elämälläni vaikka mitä. Eikö siis ole sama, että olen täällä vuoden tai kaksi, suhtautuen tähän vain työnä, en intohimona? Elän intohimoani töiden ulkopuolella (mikäli jaksan ainaisten päälle 50h työviikkojen jälkeen), kun saan elämäni kasaan ja sitten vuoden tai parin päästä haen kouluun ja uuteen ammattiin. Mutta pystynkö odottamaan siihen asti? Haluanko?
Marco selitti tänään tarkemmin, mistä oikein on kyse. Dermot lopettaa joulukuussa työt, joten sen jälkeen olemme Marcon kanssa kaksin. Toivottavasti opin kaiken siihen mennessä. Sitten pitäisi osata itsekseen tehdä jo kaikki tarvittava heti aamusta alkaen aina iltaan saakka. Tietää mistä aloittaa, suunnitella illan menu, jos on isoja tilauksia päivällä niin tehdä myös ne, valmistella kaikkea seuraavaa päivää ja aamupalaa varten. Pitäisi tietää mitä tehdä missäkin vaiheessa ja selvitä kaikesta yksin, olen stressannut ja jännittänyt vähemmästäkin. Ilmaisin myös huoleni Marcolle: että olen aika hermostunut tulevaisuudesta ja entä jos en ole tarpeeksi hyvä. Kyllä hän yritti minuun uskoa valaa, mutta ei jotenkin vakuuttanut - ei tänään. "Minä uskon sinuun, mutta sinä et tunnu uskovan itseesi."
No en niin.
Ei nyt sillä, olen henkisesti varautunut jo alusta alkaen siihen, että virheitä tulee - luonnollisesti. Alku onkin sujunut yllättävän tasaisesti, mikä on ollut ihan positiivinen yllätys. Tänään jopa sous chef valaisi hiukan yleistä tilannetta ja kertoi enemmän palkan saannista ja roastereista, eli työvuorolistoista - lisää uusia asioita, joita opin. Huominen ja lauantai näyttäisivätkin olevan vapaapäiviä, mitä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Ensimmäiset vapaat! Pääsee tutkimaan kaupunkia, on hyvin aikaa käydä sopimassa tapaaminen verotoimistolle ja etsiä asuntoa, sillä lauantaina joudun muuttamaan todennäköisesti joka tapauksessa, viimeistään sunnuntaina. Ja sunnuntaista puheenollen, silloin pitäisi osata olla ensimmäiset 2h itsekseen. Hurjaa vauhtia opin koko ajan lisää, juuri ja juuri tunnun pysyvän mukana. Pitänee pyytää heitä tekemään jotain listaa sunnuntaiksi, että tiedän mistä aloittaa. Tai sitten hyppään siihen alamäkeen, mistä aikaisemmin puhuin.
Tänään on ollut muutenkin omituinen päivä. Heti aamusta alkaen minulla on ollut ensimmäistä kertaa pieni koti-ikävä. Koko päivän olen miettinyt ystäviäni, perhettä, sukulaisia - kaikkea kivaa mitä Suomessa tekisi - helppoa ja tuttua elämää. Ehkei se koulu, johon en ollut niin tyytyväinen, olisi sittenkään niin paha. Ehkä samassa ja tutussa kaupungissa asuminen, samojen naamojen näkeminen, samojen arkipäiväisten "ongelmien" kohtaaminen, pysähtyneessä elämäntilanteessa oleminen ja huonojen vitsien kuunteleminen olisi hyvästä. Irlanti on mahtava maa ja Westport ihana kaupunki, mitä olen kerennyt näkemään - mutta silti.
Tänään on ollut ikävä.
Mielessäni on käynyt myös, että syynä voisi olla työ. Tämä on kivaa työtä kun sen osaa, mutta jos ei osaa - tai tuntuu siltä - se voi olla yhtä painajaista. Iltaserviisin ei pitäisi olla ongelma, kunhan tiedän minkälaisia annoksia teen. Mutta erikoistapaukset, häät, - kaikki ylimääräiset asiat. Tiedän, että tämä on vasta ensimmäinen viikko, joten yritän olla itselleni armollinen. Mutta siitä huolimatta en ole varma, tulenko viihtymään tässä työssä. Onhan tämä ihan mukavaa ollut suurimmaksi osaksi, ei sillä. Tosin aina löytyy se jokin - mutta.
Welcome to a paradise!- Marco
Oikeastiko?
Koska tänään on ollut muutenkin syvällisten asioiden päivä, olen myös miettinyt, että ehkä se ei ole työpaikka - vaan ala. Aikaisemminkin on tullut mietittyä, onko tämä minun alani - se, mitä haluan tehdä pidempään? Olisihan sitä tarjolla siistimpää, mukavampaa, parempipalkkaista ja paremmalla työajalla olevaa työtä. Silloin olisi aikaa nähdä enemmän ystäviä, harrastaa, käyttää rahaa matkusteluun ja vaikka mihin. Voisi rauhoittaa elämää, keskittyä siihen mikä on oikeasti tärkeää: ihmisiin ja omaan tulevaisuuteensa, elämäänsä. Aikaisemmin olen ollut aikalailla koulu/urapainoitteinen, koska olen pitänyt siitä. Se ei ole ollut minulle ongelma, koska olen viihtynyt koulussa, työpaikalla - alalla. Ehkä alan pikkuhiljaa olla siinä käännekohdassa, että laitan mukavuuden järjettömän työkeskeisyyden edelle. Että elämä ei ole töissä, vaan sen ulkopuolella.
Mutta jos alaa vaihtaisin, mikä se olisi? En tiedä. Aikaisemmin olen sanonut, että konttorirottaa minusta ei saa tekemälläkään - mutta ei se välttämättä paha olisi. Työ on työtä - rahan lähde. Siihen täytyy suhtautua niin, ellei voi sitä hauskanpitona ja harrastuksena pitää. Onhan tämäkin työ hauskaa välillä, mutta pidemmän päälle ns. viha-rakkaussuhde työhön syö intoa pois. Ja toisaalta, olen vielä nuori - minulla pitäisi olla aikaa tehdä elämälläni vaikka mitä. Eikö siis ole sama, että olen täällä vuoden tai kaksi, suhtautuen tähän vain työnä, en intohimona? Elän intohimoani töiden ulkopuolella (mikäli jaksan ainaisten päälle 50h työviikkojen jälkeen), kun saan elämäni kasaan ja sitten vuoden tai parin päästä haen kouluun ja uuteen ammattiin. Mutta pystynkö odottamaan siihen asti? Haluanko?
This is your dream and now your dream is true!- Marco
Kommentit
Lähetä kommentti