Äiti, minä olen motoristi.

Tai ainakin haluan olla sellainen, kun kasvan isoksi. Onhan minulla ollut moottoripyöräkortti jo noin kuusi vuotta, mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi säästettyä isompaan - ns. "aikuisten pyörään".

Vielä joku päivä, mielellään mahdollisimman pian. Joka ikinen kevät saan samaan aikaan kovan moottoripyöräkuumeen, eikä se laske ennen joulua.

Tänäkin keväänä oli pakko avata kausi, kun ulkona oli vain +3 astetta lämmintä.

Muistan aikoinaan miettineeni pitkään kortin ajamista. Halusin kovasti ajaa, mutta silloin minua hiukan pelotti ja jännitti. Tyypilliset "entä jos" ajatusmallit täyttivät mieleni, mutta lopulta tulin seuraavaan johtopäätökseen: minä haluan tätä. Kyse olisi vain omien pelkojeni kohtaamisesta ja tulisin katumaan sitä lopun ikäni, ellen näin tekisi. Yksi pelottavimmista asioista oli mahdollinen kaatuminen, josta sain kokemusta ajokoulun aikana. Ei tarvittu kuin yksi kunnon sadepäivä ja liian raskas jarrujalka - tästä isäni jaksaa nauraa ja muistuttaa minua vieläkin. Toisaalta, on olemassa vain kahdenlaisia motoristeja: ne ketkä ovat kaatuneet - ja ne ketkä tulevat vielä kaatumaan.  

Olin muistaakseni noin kymmenen, kun isäni hankki moottoripyörän. Minua sai houkutella aika pitkään, ennen kuin uskaltauduin ensimmäisen kerran kyytiin. Vaikka menimme vain kevyttä juoksuvauhtia, muistan kiljuneeni paljon! Myöhemmin sama toistui neljänkymmen vauhdissa, sittemmin kahdeksassa kymmenessä. Lopulta ääntä ei enää kuulunut takapenkiltä, sillä jäljelle jäi vain puhdas nautinto sekä palava into päästä joskus itse ajamaan. Olemme tehneet isäni kanssa pikkureissuja vieläkin, vaikka olen jo aikuinen. Se on yksi parhaimmista isä-tytär asioista, mitä mielestäni on. 

Joskus olisi ihanaa tehdä hiukan isompi reissu.

Eikä minua enää hermostuta ajamaan lähteminen, päin vastoin - odotan aina innolla seuraavaa reissua. Mutta samaa ei voi sanoa kaikista, sillä äitini ja mummoni tuntuvat välillä hermoilevan yhtä paljon kuin ensimmäisestä kerrasta. Toistaalta, se on äitien tehtävä: kantaa huolta omista lapsistaan sekä lastenlapsistaan. Ja voin todeta, ettei tämä ole naisellisin tai vaarattomin harrastus - eikä se taida helpottaa asiaa ollenkaan. 

Onhan se vaarallista. Ajokoulussakin todettiin moottoripyöräilyn olevan kuin erityistehtävä: sinun pitää oikeasti olla ajan tasalla missä mennään, olla erittäin tarkkaavainen ympäristöstäsi ja olla valmis tekemään äkkinäinen väistöliike tilanteen näin vaatiessa. Tien pinnassa ja sen kosteudessa piilee omat vaaransa, eikä autoilijoihin tai muihin liikenteenkäyttäjiin ole hirveästi luottaminen. Mitä vain voi sattua - ja jos sattuu, niin sinä jäät toiseksi. Esimerkkejä on miljoonia.

Tästä kaikesta huolimatta minä haluan ajaa. Se on yksi lempihetkistäni koko maailmassa. On vain maantie, humiseva kypärä, ilmanvastus ja maisemat. Hiljaisuus: ei ole autoradiota etkä voi jutella kanssamatkustajan kanssa, mikäli häntä edes on. Pienimmätkin liikkeesi ja tasapainon muutoksesi heijastuvat pyörän käyttäytymiseen. Ajatuksesi ovat juuri siinä hetkessä ja kaikki ylimääräinen pyyhkiytyy tuulen mukana pois mielestäsi. Toisinaan olo on kuin lentäisi, vaikka renkaat ovatkin kiinni maassa. Se on yksi minun onnellisista paikoistani. Koen suurta mielenrauhaa vain ajatellessanikin sitä: hennon mutkainen maantie metsän läpi sekä aurinko, joka kurkkii oksien lomasta ja heijastuu järven aalloista. 

Onnellisuuden välähdyksiä.

Olen kyllä toisinaan miettinyt: "entä jos käy huonosti?" Mutta yritän olla ajattelematta sitä. Sillä aina voi käydä jotain, olitpa sitten autossa, moottoripyörän selässä tai kävellen. Ei sitä saa pelätä. Jos pelkää, ei voi nauttia täysillä siitä kaikesta, mitä hetkessä on. Ei pääse eteenpäin. Mutta tästä olen varma: mikäli joskus joudun onnettomuuteen moottoripyörällä ja menetän sen vuoksi henkeni, niin kuolen onnellisena - sillä olen lähtenyt täältä tehden sitä, mitä rakastan. 

Ollen vapaa.

Äitini antoi elämän villille sydämelle - ja hän kasvatti rohkean ja vahvan naisen. Siitä olen hänelle syvästi kiitollinen.