Rakkaudesta paluumuuttoon
Viime aikoina olen pohtinut erilaisia asumisvaihtoehtoja. Kun koulu loppuu keväällä, pitää miettiä taas että mitä tekisi ja missä. Opiskelisiko vai olisiko töissä? Ulkomailla, nykyisellä paikkakunnalla, vieraalla paikkakunnalla vai olisiko siellä, mistä on itse lähtöisin ja minne tietää palaavansa vielä joku päivä?
Niin, sekin on vaihtoehto. Palata takaisin, mutta ei suinkaan välttämättä samana ihmisenä - vaan uutena. Toki jos haluaa palata samaan vanhaan kaavaan, niin mikäs siinä, mutta se ei välttämättä kaikille sovi. On erilainen elämäntilanne, mutta mikä saa ihmisen ns. paluumuuttajaksi? Yleisimmät syyt taitavat olla työn, koulun tai rakkauden perässä juokseminen, mutta puhunkin nyt pelkästä halusta palata takaisin.
Ensimmäinen päähän pälkähtävä syy tässä kategoriassa taitaa olla myöskin rakkaus, mutta tällä kertaa paikkaa kohtaan. On yksinkertaisesti joku paikka, mikä on niin loistava ja mikä sisältää paljon muistoja - vieläpä ihania sellaisia. Muistoja ajoilta, jolloin tuli juostua puolialasti pitkin pihamaata ja yritettyä epätoivoisesti leppäkertun täplien laskemista, tämän samalla kipittäen karkuun. Mutta paluumuuttajiahan esiintyy koko ajan enemmän maaseutukunnissa, eikö vain? Tiedättehän: landella. Mistä tämä johtuu? Itse olen löytänyt kotipaikka(kunta)rakkautta enemmän maalta kuin kaupungista, ainakin toistaiseksi. Samanlaista juurtumista syntymäpaikkaan ei tunnu löytyvän niin paljon kerrostalojen keskellä, vaikka kaupungit ovat mitä uskomattomimpia paikkoja elää.
Viikonloppuna ollessani hommissa kotikunnassani kuulin hyvän lausahduksen: "Jokainen voi opiskella itsensä insinööriksi, mutta kenestä tahansa ei voi tulla maanviljelijää". Se on tämän lausahtaneelle henkilölle siis sydämen asia, niinkuin jonkin asian rakastaminen yleensäkin, olipa se sitten työ, paikka tai henkilö. Jos tuntee sydämessään, että jokin asia on tehtävä, niin silloin sitä seurataan. Muutenhan tekee väärän valinnan, vai onko teille opetettu toisin? Joku voi sanoa, että se ei ole järkevää - mutta se ei ole hänen elämänsä. Enkä minä sano että kotorakkaudessa mitään järkeä tarvittaisiinkaan, tunteeseenhan se perustuu.
En tiedä teistä, mutta minun elämääni kuuluu ainakin erään paikan rakastaminen. Siihen kuuluvat moottoripyörät, paljailla jaloilla juokseminen, puuhun kiipeämiset, vaeltelut, kauniit maisemat ja vuodenajat. Siellä kuu ja aurinko näkyvät samalla taivaalla luoden mitä taianomaisimpia näkymiä. Sinne - kirkkaanvihreän nurmen päälle - kuuluu koti, josta ei aina haluaisi poistua. Puiden supattaessa hiljaa on nimittäin ihana istua paikassa, minne tuntee kuuluvansa.
Tietää palaavansa takaisin?
Niin, sekin on vaihtoehto. Palata takaisin, mutta ei suinkaan välttämättä samana ihmisenä - vaan uutena. Toki jos haluaa palata samaan vanhaan kaavaan, niin mikäs siinä, mutta se ei välttämättä kaikille sovi. On erilainen elämäntilanne, mutta mikä saa ihmisen ns. paluumuuttajaksi? Yleisimmät syyt taitavat olla työn, koulun tai rakkauden perässä juokseminen, mutta puhunkin nyt pelkästä halusta palata takaisin.
Ensimmäinen päähän pälkähtävä syy tässä kategoriassa taitaa olla myöskin rakkaus, mutta tällä kertaa paikkaa kohtaan. On yksinkertaisesti joku paikka, mikä on niin loistava ja mikä sisältää paljon muistoja - vieläpä ihania sellaisia. Muistoja ajoilta, jolloin tuli juostua puolialasti pitkin pihamaata ja yritettyä epätoivoisesti leppäkertun täplien laskemista, tämän samalla kipittäen karkuun. Mutta paluumuuttajiahan esiintyy koko ajan enemmän maaseutukunnissa, eikö vain? Tiedättehän: landella. Mistä tämä johtuu? Itse olen löytänyt kotipaikka(kunta)rakkautta enemmän maalta kuin kaupungista, ainakin toistaiseksi. Samanlaista juurtumista syntymäpaikkaan ei tunnu löytyvän niin paljon kerrostalojen keskellä, vaikka kaupungit ovat mitä uskomattomimpia paikkoja elää.
Viikonloppuna ollessani hommissa kotikunnassani kuulin hyvän lausahduksen: "Jokainen voi opiskella itsensä insinööriksi, mutta kenestä tahansa ei voi tulla maanviljelijää". Se on tämän lausahtaneelle henkilölle siis sydämen asia, niinkuin jonkin asian rakastaminen yleensäkin, olipa se sitten työ, paikka tai henkilö. Jos tuntee sydämessään, että jokin asia on tehtävä, niin silloin sitä seurataan. Muutenhan tekee väärän valinnan, vai onko teille opetettu toisin? Joku voi sanoa, että se ei ole järkevää - mutta se ei ole hänen elämänsä. Enkä minä sano että kotorakkaudessa mitään järkeä tarvittaisiinkaan, tunteeseenhan se perustuu.
Olipa kyseessä kaupunki tai maaseutu, oman syntymäpaikkansa rakastaminen ja arvostaminen on mahtava asia.
En tiedä teistä, mutta minun elämääni kuuluu ainakin erään paikan rakastaminen. Siihen kuuluvat moottoripyörät, paljailla jaloilla juokseminen, puuhun kiipeämiset, vaeltelut, kauniit maisemat ja vuodenajat. Siellä kuu ja aurinko näkyvät samalla taivaalla luoden mitä taianomaisimpia näkymiä. Sinne - kirkkaanvihreän nurmen päälle - kuuluu koti, josta ei aina haluaisi poistua. Puiden supattaessa hiljaa on nimittäin ihana istua paikassa, minne tuntee kuuluvansa.
Mietteitä ja heinän soittelua ilta-auringossa. Ihka oman kotoni ulkorappusella.
Kommentit
Lähetä kommentti