Onnellinen riita?

Hyvin usein kuulee sitä, että se ei ole parisuhde eikä mikään, jos ei riitele. Että se on merkki onnellisesta parisuhteesta, kun välillä otetaan yhteen. En tiedä mitä teille on opetettu, mutta minun mielestäni riiteleminen tarkoittaa, että jotain on vialla. Ei kukaan riitele, koska se on hauskaa ja koska se tekee niin iloiseksi ja onnelliseksi.

Kyyneleet eivät tule silloin onnellisuudesta, vaan sen hetkisestä hauraudesta ja rikkoutumisesta.

Uskoisin ihmisten tarkoittavan oikeasti sitä, että riitely puhdistaa ilmaa, kun saa asiat sanotuksi ja puhutuksi. Mutta kaikki sanovat, että riitely on normaalia - tarkoittaako tämä sitten, että me emme puhu tärkeistä asioista? Hampaiden koloihin takertuvat asiat lisäävät jännitettä ja lopulta kaikki kulminoituu naapureiden korvia raastavaksi huudoksi.

Olen aina vihannut riitelyä. Siitä tulee huono olo kummallekin osapuolelle, ja sen lisäksi, että palat juuttuvat kurkkuun, ilmaantuvat juhliin vielä paha mieli ja huono omatunto. Vaikka vihaankin riitelyä ja hyvin harvoin joudun tällaisiin tilanteisiin, se ei tarkoita, ettenkö osaisi riidellä. Minä en vain halua.

Sen sijaan, että olisin samaa mieltä valtaväestön kanssa, sanoisin, että olisi parempi puhua mieltä askarruttavat asiat auki, ennen kuin niistä tulee ongelmia. Tämä on toiminut vallan mainiosti jo monen monta vuotta niin kaveri- kuin parisuhteidenkin perustana. Kutsuttakoon tätä avoimuudeksi ja rehellisyydeksi.

Ovatko ihmiset loppujen lopuksi huonoja puhumaan, vai sanommeko asioita vain liian myöhään?