Kuolemisen nuoruus
Kuulin tässä vähän aikaa sitten, että hyvältä ystävältäni oli kuollut eräs henkilö. Ystävä hänkin, nuori ja elämäniloinen. Kerran tapasin hänet itsekin, jolloin pystyin todistamaan kaikki kuulopuheeni todeksi: tämä oli todellakin hyvä jannu. Saatuani tiedon tapahtuneesta, koin itsessäni harvinaisen ison sysäyksen. Tuskin tunsin tätä ihmistä, mutta silti minä suren häntä paljon. Mielenrauhan sain laittamalla hänelle yksityisviestin, jota kukaan ei olisi tietenkään lukemassa - joten oikoluettuani tekstin pariin otteeseen äidyin laittamaan sen omalle seinälleni naamakirjaan, kunnianosoituksena hänen muistolleen.
Omassa ajatusmaailmassani etenkin nuoren elämän haaskaaminen tuntuu tuhlaukselta, kuten myös puhdassydämisen. Kuolema onkin aina nuori ja vastasyntynyt. Toisinaan se tulee pyytämättä ja yllättäen, joskus taas kauan odotetusti, jolloin siihen on hartaasti valmistauduttu. Silti se sysäyttää meitä ja on aina läsnä. Ja jokaisella kerralla se tuntuu muistuttavan itsestään uudella, erilaisella tavalla. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, sitä suurempi suru on. Samantyyppisiä reaktioita aiheuttaa tavallaan myös uuden elämän syntyminen: mitä läheisempää sukua elämän alku on, sitä suuremmin se koskettaa ja sitä enemmän siitä iloitaan. Jos ihminen, kenestä et ole koskaan kuullut ja kuka ei merkitse sinulle mitään, saa lapsen, se ei välttämättä säväytä sinua ollenkaan. Kumpikin kuuluu elämään, niin se vain on.
Viime aikoina olen innolla ja ihailulla katsellut kaupungilla kulkiessani pienten taaperoisten menoa. Sitä elämäniloa ja naurua, täyttä eläytymistä nykyhetkeen. Mielenkiinnolla olen seuraillut myös pienen sukulaispoikani kasvua, aika tuntuu aivan lentävän! Ei ole kauaa kun olin hänen ristiäisissään, ja nyt hän on jo iso poika! Vaikka olenkin vasta nuori, moisen - jopa ajoittain erittäin nuoren - elämän seuraaminen saa minut iloiseksi. Siinä on vipinää kerrakseen, kun pienet pojat hyppivät ja kiljuvat riemusta parin pienen "vieteripupun" perässä. Mitään vielä tietämättä maailman menosta, he osaavat keskittyä olennaiseen: onnellisena olemiseen. Ei mietteitä tulevasta, saati sitten omasta kohtalostaan.
Eikä siitä ole kauan aikaa, kun autossa otin puheeksi vanhempieni kanssa seuraavan puheenaiheen. "Kun kesä on tuloillaan, eikä koskaan tiedä miten käy, esimerkiksi moottoripyörällä ajaessa..." Aloitin siis puhumaan siitä, mitä haluaisin tehtävän, mikäli jotain oikeasti sattuisi. Onhan hyvä varautua, vaikkei tilanne tuntuisikaan ajankohtaiselta, ei sitten ollenkaan. Joskus aikaisemmin olemme puhuneet mahdollisesta tilanteensta, jossa vaikka minä eläisin vain ja ainoastaan koneen kautta - en mitenkään muuten.
Kieltämättä tuntui oudolle ottaa asia esille, sillä rakastan elämää ja sen menoa - muutenkin monet ovat sanoneet minua aina niin iloiseksi kaveriksi. Eikä minulla ole intoa & aikomusta jättää elämää vielä moneen, moneen vuoteen.
Tässä pieni tiivistys siitä, mitä sanoin.
I) Kaikki mikä minussa on käyttökelpoista ja haluttavaa, laitetaan kiertoon. En minä niitä elimiä enää silloin tarvitse, vaan jollakulla toisella voi olla parempaa käyttöä.
II) Polttohautaus. En halua virallista hautaa minnekään. Mikäli jonkinlainen lepopaikka täytyy olla, suosittelen mieluummin muistolaatan laittamista, jonne saa viedä kukkia yms. mikäli haluaa. Riippuen siitä, mitä Suomen laki sanoo asiaan, olen antanut joitain pyyntöjä ko. tuhkien sijoituspaikaksi.
III) Haluaisin muistokseni istutettavan puun. Voi toki olla useampikin kuin yksi, mielellään vaahtera (tämä toimisi tavallaan muistolaatan sijasta). Varsinaista syytä en tähän kuitenkaan halua paljastaa.
IV) Hautajaistilaisuus. En ole taaskaan kerran ottanut selvää lakipykälistä, mutta ulkoilmassa oleva muistotilaisuus/hautajaisseremonia olisi nastaa.
V) Jälkipippalot. Virallisissa menoissa saa itkeä surusta, after partyissä ei enää. Ainoa hyväksyttävä tapa itkeä näissä kemuissa on ilosta: näin ihmiset kunnioittaisivat muistoani eniten. Eli tällöin sukulaiset ja ystävät saisivat vaihtaa naurettavimmat päähänpistoni ja kommellukseni, nauraa ja iloita. Olen heittänyt joskus myös ilmoille sen, että näissä kemuissa kuunneltaisiin irlantilaismusiikkia ja tarjottaisiin sekä olutta että muita juomia.
Omassa ajatusmaailmassani etenkin nuoren elämän haaskaaminen tuntuu tuhlaukselta, kuten myös puhdassydämisen. Kuolema onkin aina nuori ja vastasyntynyt. Toisinaan se tulee pyytämättä ja yllättäen, joskus taas kauan odotetusti, jolloin siihen on hartaasti valmistauduttu. Silti se sysäyttää meitä ja on aina läsnä. Ja jokaisella kerralla se tuntuu muistuttavan itsestään uudella, erilaisella tavalla. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, sitä suurempi suru on. Samantyyppisiä reaktioita aiheuttaa tavallaan myös uuden elämän syntyminen: mitä läheisempää sukua elämän alku on, sitä suuremmin se koskettaa ja sitä enemmän siitä iloitaan. Jos ihminen, kenestä et ole koskaan kuullut ja kuka ei merkitse sinulle mitään, saa lapsen, se ei välttämättä säväytä sinua ollenkaan. Kumpikin kuuluu elämään, niin se vain on.
Viime aikoina olen innolla ja ihailulla katsellut kaupungilla kulkiessani pienten taaperoisten menoa. Sitä elämäniloa ja naurua, täyttä eläytymistä nykyhetkeen. Mielenkiinnolla olen seuraillut myös pienen sukulaispoikani kasvua, aika tuntuu aivan lentävän! Ei ole kauaa kun olin hänen ristiäisissään, ja nyt hän on jo iso poika! Vaikka olenkin vasta nuori, moisen - jopa ajoittain erittäin nuoren - elämän seuraaminen saa minut iloiseksi. Siinä on vipinää kerrakseen, kun pienet pojat hyppivät ja kiljuvat riemusta parin pienen "vieteripupun" perässä. Mitään vielä tietämättä maailman menosta, he osaavat keskittyä olennaiseen: onnellisena olemiseen. Ei mietteitä tulevasta, saati sitten omasta kohtalostaan.
Eikä siitä ole kauan aikaa, kun autossa otin puheeksi vanhempieni kanssa seuraavan puheenaiheen. "Kun kesä on tuloillaan, eikä koskaan tiedä miten käy, esimerkiksi moottoripyörällä ajaessa..." Aloitin siis puhumaan siitä, mitä haluaisin tehtävän, mikäli jotain oikeasti sattuisi. Onhan hyvä varautua, vaikkei tilanne tuntuisikaan ajankohtaiselta, ei sitten ollenkaan. Joskus aikaisemmin olemme puhuneet mahdollisesta tilanteensta, jossa vaikka minä eläisin vain ja ainoastaan koneen kautta - en mitenkään muuten.
Johdon saa kiskoa irti.
Kieltämättä tuntui oudolle ottaa asia esille, sillä rakastan elämää ja sen menoa - muutenkin monet ovat sanoneet minua aina niin iloiseksi kaveriksi. Eikä minulla ole intoa & aikomusta jättää elämää vielä moneen, moneen vuoteen.
Tässä pieni tiivistys siitä, mitä sanoin.
I) Kaikki mikä minussa on käyttökelpoista ja haluttavaa, laitetaan kiertoon. En minä niitä elimiä enää silloin tarvitse, vaan jollakulla toisella voi olla parempaa käyttöä.
II) Polttohautaus. En halua virallista hautaa minnekään. Mikäli jonkinlainen lepopaikka täytyy olla, suosittelen mieluummin muistolaatan laittamista, jonne saa viedä kukkia yms. mikäli haluaa. Riippuen siitä, mitä Suomen laki sanoo asiaan, olen antanut joitain pyyntöjä ko. tuhkien sijoituspaikaksi.
III) Haluaisin muistokseni istutettavan puun. Voi toki olla useampikin kuin yksi, mielellään vaahtera (tämä toimisi tavallaan muistolaatan sijasta). Varsinaista syytä en tähän kuitenkaan halua paljastaa.
IV) Hautajaistilaisuus. En ole taaskaan kerran ottanut selvää lakipykälistä, mutta ulkoilmassa oleva muistotilaisuus/hautajaisseremonia olisi nastaa.
V) Jälkipippalot. Virallisissa menoissa saa itkeä surusta, after partyissä ei enää. Ainoa hyväksyttävä tapa itkeä näissä kemuissa on ilosta: näin ihmiset kunnioittaisivat muistoani eniten. Eli tällöin sukulaiset ja ystävät saisivat vaihtaa naurettavimmat päähänpistoni ja kommellukseni, nauraa ja iloita. Olen heittänyt joskus myös ilmoille sen, että näissä kemuissa kuunneltaisiin irlantilaismusiikkia ja tarjottaisiin sekä olutta että muita juomia.
This is the end,hold your breath and count to ten.Feel the earth move and then,hear my heart burst again.
Kommentit
Lähetä kommentti