Elämän komponentit
Viime aikoina on tapahtunut aika paljon, omalla mittapuullani. Olen saanut kesätyöpaikan, olen onnellisesti työharjoittelussa, olen käynyt loistavalla Anssi Kelan keikalla paikallisessa Henry's "Henkka" Pubissa soittanut siellä hänen kitaraansa ja osoittaa erityistä huomiota myös muille soittajille (kokemuksesta tiedän sen olevan harvinaisempaa) sekä saanut käteeni toisen asteen palovamman.
Minulla on ihana poikaystävä, joka minua piristääkseen saattaa huonona päivänä tuoda valkkaria ja suklaata, tai pitkän työpäivän jälkeen tuoda kaksi jäätelöä ja kantaa sänkyyn nukkumaan. Parempaa ja ihanampaa miestä ei voisi toivoa. Kuten ei myöskään ystäviä, jotka huolehtivat hyvinvoinnistani mitä odottamattomimmilla tavoilla, kuten soittamalla sekä poikaystävälleni että työpaikalle, olenko kunnossa. Olenko töissä vai missä, koska epähuomiossa en ilmoittanut heille myöhästyväni sovitusta tapaamisesta. Enkä voi mitään pahaa sanoa vanhemmistanikaan, jotka pitkän työpäivänsä jälkeen jaksavat tukea minua tavoilla ja toisilla. Isä ei hätääntynyt, vaikken vastannut puheluihin ja tekstiviesteihin (kännykkä ei ollut edes taskussa), vaan arvasti minun olevan vielä töissä, ja piristi päivääni tuomalla polkupyöräni sinne, jonka hän on korjannut. Aikaisin aamulla olin saattanut vahingossa herättää hänet tekstiviestillä, en tiedä. Äiti jaksaa jutella kanssani pitkien päiviensä päätteeksi, vaikka kuulen väsymystä puhelimen molemmissa päissä. Hänkin huolehtii aina hyvinvoinnistani. Lisäksi, koska opiskelijabudjetille ovat mm. kaupungin vesilaskutukset aika muhkeita (lämmin vesi 6,3€/kuutio), ovat he luvanneet avustaa.
Minulla on niin ihania ihmisiä elämässäni, etten edes aina muista sitä. Näin ollen joku päivä haluan yllättää heidät kaikki jollain erikoisella tavalla. En tiedä vielä millä, mutta jollain aivan erityisellä, joka varmasti ilmaisee sen, mitä heistä oikein ajattelen: kuinka paljon heitä arvostan ja kuinka paljon heistä välitän.
Mutta kaikkien näiden hyvien ja huonojen tapahtumien jälkeen minun pitäisi silti olla mitä onnellisin. Ja niinhän olenkin, mutta en kuitenkaan. Mieltäni on nimittäin välillä painanut jokin pieni, mutta hiljaa nakertava ajatus.
Toisin sanoen se, että meidät on kahlittu pysymään tässä mekaanisessa järjestelmässä. Aina joku tietää missä olet. Jos yrittäisit - oletuksellisesti - paeta tätä järjestelmää: jättää kaiken ja lähteä jonnekin, alettaisiin sinua etsiä. Aivan kuin jokainen meistä olisi ohjelmoitu käymään töissä, olemaan kotona ja "ylimääräisenä palkkana" meillä on oikeus omaan aikaan ja huvitteluun, vain jotta emme kapinoisi ja jotta pysyisimme tyytyväisinä. Ohjelmistoon tulee kyllä virheitä, niitä joista ei ole hyötyä ja jotka yrittävät tavalla tai toisella paeta järjestelmää, tätä suurta konetta. Juominen, itsemurhat, hulluttelu, mökille, toiselle paikkakunnalle tai jopa toiseen maahan lähteminen - monella tavalla voi yrittää. Nämä virheet ovat korjauksen alla tavalla tai toisella. Eräs sellainen on, että elämisen olosuhteet luodaan sellaisiksi, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käydä töissä, eikä aikaa, jaksamista tai rahaa juuri muuhun jää kuin hengissä pysymiseen. Toisenlaiset äänet vaiennetaan.
Siinä muutama ajatus viime ajoilta. Tarkoitus ei ole kuitenkaan lietsoa anarkiaa tai mitään muutakaan, esim. riehumista ihmisten keskellä. Vain pienen tytön ajatuksia.
Minulla on ihana poikaystävä, joka minua piristääkseen saattaa huonona päivänä tuoda valkkaria ja suklaata, tai pitkän työpäivän jälkeen tuoda kaksi jäätelöä ja kantaa sänkyyn nukkumaan. Parempaa ja ihanampaa miestä ei voisi toivoa. Kuten ei myöskään ystäviä, jotka huolehtivat hyvinvoinnistani mitä odottamattomimmilla tavoilla, kuten soittamalla sekä poikaystävälleni että työpaikalle, olenko kunnossa. Olenko töissä vai missä, koska epähuomiossa en ilmoittanut heille myöhästyväni sovitusta tapaamisesta. Enkä voi mitään pahaa sanoa vanhemmistanikaan, jotka pitkän työpäivänsä jälkeen jaksavat tukea minua tavoilla ja toisilla. Isä ei hätääntynyt, vaikken vastannut puheluihin ja tekstiviesteihin (kännykkä ei ollut edes taskussa), vaan arvasti minun olevan vielä töissä, ja piristi päivääni tuomalla polkupyöräni sinne, jonka hän on korjannut. Aikaisin aamulla olin saattanut vahingossa herättää hänet tekstiviestillä, en tiedä. Äiti jaksaa jutella kanssani pitkien päiviensä päätteeksi, vaikka kuulen väsymystä puhelimen molemmissa päissä. Hänkin huolehtii aina hyvinvoinnistani. Lisäksi, koska opiskelijabudjetille ovat mm. kaupungin vesilaskutukset aika muhkeita (lämmin vesi 6,3€/kuutio), ovat he luvanneet avustaa.
Minä korvaan tämän teille jollain tavalla. Joku päivä. Lupaan sen.
Minulla on niin ihania ihmisiä elämässäni, etten edes aina muista sitä. Näin ollen joku päivä haluan yllättää heidät kaikki jollain erikoisella tavalla. En tiedä vielä millä, mutta jollain aivan erityisellä, joka varmasti ilmaisee sen, mitä heistä oikein ajattelen: kuinka paljon heitä arvostan ja kuinka paljon heistä välitän.
Mutta kaikkien näiden hyvien ja huonojen tapahtumien jälkeen minun pitäisi silti olla mitä onnellisin. Ja niinhän olenkin, mutta en kuitenkaan. Mieltäni on nimittäin välillä painanut jokin pieni, mutta hiljaa nakertava ajatus.
Vapauden puute.
Toisin sanoen se, että meidät on kahlittu pysymään tässä mekaanisessa järjestelmässä. Aina joku tietää missä olet. Jos yrittäisit - oletuksellisesti - paeta tätä järjestelmää: jättää kaiken ja lähteä jonnekin, alettaisiin sinua etsiä. Aivan kuin jokainen meistä olisi ohjelmoitu käymään töissä, olemaan kotona ja "ylimääräisenä palkkana" meillä on oikeus omaan aikaan ja huvitteluun, vain jotta emme kapinoisi ja jotta pysyisimme tyytyväisinä. Ohjelmistoon tulee kyllä virheitä, niitä joista ei ole hyötyä ja jotka yrittävät tavalla tai toisella paeta järjestelmää, tätä suurta konetta. Juominen, itsemurhat, hulluttelu, mökille, toiselle paikkakunnalle tai jopa toiseen maahan lähteminen - monella tavalla voi yrittää. Nämä virheet ovat korjauksen alla tavalla tai toisella. Eräs sellainen on, että elämisen olosuhteet luodaan sellaisiksi, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käydä töissä, eikä aikaa, jaksamista tai rahaa juuri muuhun jää kuin hengissä pysymiseen. Toisenlaiset äänet vaiennetaan.
Kuinka moni meistä voi tämän kaiken keskellä sanoa olevansa erilainen ja itsenäinen, oman elämänsä haltija?
Siinä muutama ajatus viime ajoilta. Tarkoitus ei ole kuitenkaan lietsoa anarkiaa tai mitään muutakaan, esim. riehumista ihmisten keskellä. Vain pienen tytön ajatuksia.
Kommentit
Lähetä kommentti