Muistojen jätesäkki
Otinpa eilen urakakseni siivota komerossani sijaitsevan 1m x 1,5m x 1,5m alueen käyttämättömästä roinasta. Suoraan sanottuna lähes kaikki on jonkinlaatuista roskaa - kaikki tuo, mikä möllöttää huoneeni lattialla. Lattiaa ei näy kuin harvojen askelten kohdalla, jotka kulkevat ovelta sängylle ja sängyltä siivousurakan alla olevaan komeroon. Joten kyllä, projekti venyi vielä tähän päivään asti ja se todennäköisesti jatkuu tavalla tai toisella huomennakin.
Tässä on vain yksi ongelma. Vaikka kaikki tästä tavaran määrästä ei olekaan minun, sisältää se esineitä ajalta, jolloin muumeja katsellessa toinen käsi rutisti pehmolelua kainalossa, samaan aikaan kun toinen käsi pienine sormineen kaiveli nenästä ällöttävän näköisiä räkäpalleroita. Asian ydin ei ole se, että olin erittäin tärkeiden asioiden multitasking-ihme jo lapsena, vaan näihin esineisiin liittyy paljon muistoja. Ongelmaa ei olisi, mikäli muistaisin nämä ihanat muistot muutenkin, mutta kun ne tuntuvat kumpuavan vain ko. muistoon liittyvän esineen nähdessä (don't worry: oli minulla muutakin tekemistä kuin räkäpalleroiden kaivaminen). Eikä siinä muuten mitään, mutta on niin paljon muistoja jotka haluan muistaa, ja niin paljon tavaraa, jota en todellakaan enää käytä. Joten kyllä, muistojen voisi sanoa vievän tilaa - konkreettisesti. Toisaalta en väitä, etteikö minun joskus tekisi mieli sulkea huoneeni ovi ja kaivaa esiin vanhat leluni ja verestää muistoja: "näihin vaatteisiin minä kaikkein mieluiten puin nukkeja, tällä tavalla minä pidin mustaa pehmolelukissaa sylissäni."
Joten joka ikinen siivouskerta sitä tulee vain laitettua parhaimpia muistoja talteen, jotta seuraavan kerran siivotessaan voi löytää ne uudelleen ja nauraa elämälle. Kuinka hassu sitä olikaan neljännellä luokalla, miten vähän sitä vielä oikeastaan tiesi maailmasta. Eli toisin sanoen turhan roinan hissukseen poisheittämistä. Roinan, jonka säästämisperusteluna saattaa käyttää "no mutta sitten kun täällä käy pieniä lapsia niin nuohan kaivetaan esiin ja lahjoitetaan nille!" Mutta kun pieniä sukulais-/naapurin lapsia tulee käymään, ei tuota muisteta. Silloin päivitellään kuinka taaperoinen on kasvanut ja ne lähellä olevat muutamat ja harvat lelut sattuvat silmäkulmaan, vaikka kokonainen aarreaitta odottaisi hiukan kauempana. Onneksi tiedän, että en ole tässä asiassa yksin: monella muulla tutullani on sama ongelma. Pitäisi vain kysyä itseltään sitä yhtä kysymystä: "tarvitsenko minä tätä todella?"
Ylimääräiset ja käyttökelpoiset (mitä joku voisi jopa halutakin) tavarat menevät tietysti kiertoon. Mutta mikä siinä on, että niistä vanhimmista ja tärkeimmistä leluista ei haluaisi välttämättä luopua edes aikuisena? Esimerkiksi joskus aikaisempina kertoina aittaa siivotessa tuli löydettyä niinkin vanha lelu, jonka muistan selkeästi jostain 3v. ajoiltani. Pölyn ja aitan tuoksun seassa oli sama, tuttu ja turvallinen tuoksu. Äidin tuoksu, kun tämä joskus antoi lelun tyttärelleen ja leikki hänen kanssaan, sekä saman pienen tytön tuoksu, kun hän nukahti tämä samainen lelu kainalossa pieneen sänkyynsä - yö toisensa jälkeen. Jo tuolloin se oli nuhruinen, eikä varmaan monenkaan mielestä himoitsemisen, tai edes säilyttämisen, arvoinen. Se ei ollut niin kuin nykyajan lelut monine superhienoine liikkuvine osineen. Se oli vain vanha ja hiukan kämäisen näköinen kissalelu, joka oli tehty jostain kovasta materiaalista, ja jota oli hiukan päällystetty jollain pehmeämmällä. Harmaa, oranssinenäinen ja ilmeetön kissa, jolla oli kulkunen kaulassa: yksinkertainen kuin mikä. Silti tämä oli pitkään yksi rakkaimmista pienen tytön ystävistä, joka monen monituista vuotta myöhemmin lensi romukoppaan kohti uusia seikkailuja.
Näin ne siivousurakat tuppaavat myöskin venymään. "Ei, tuota en tarvitse. Enkä tuota, enkä tuota. Roskaa, roskaa, roskaa... Ai sinä olet vielä hengissä. Vielä sen ja sen ikäisenä leikin veljeni kanssa teillä yhteisen huoneemme lattialla... Onko siitä jo niin kauan?" Samalla lävitsesi pyyhältää uusi kymmenien muistojen tulva, siihen yhteen ja ainoaan tavaraan liittyen. Valokuvia, filmin pätkiä ja ääniä. Muisto siitä, kuinka ensin monta tuntia onnellisesti leikit ko. esineellä veljesi kanssa, kunnes teidät huudettiin syömään. Muisto, kuinka iltasaduksi sinulle luettiin Kolmea pientä porsasta, Kolmea vuohea, Seitsemää pientä kiliä, Piparkakku-ukkoa, Kultamunia munivaa hanhea sekä Hans Christian Andersenin satuja, ja kuinka sinä joka kerta halusit kuulla ne uudelleen ja uudelleen.
Joitain asioita yksinkertaisesti toivoisi voivansa elää yhä uudelleen ja uudelleen. Ja samalla ympärilleni katsoessa mietin, mitä on tapahtunut? Vielä minun aikoinani 2. ja jopa 3. luokkalaisilla oli oikeus leikkiä hiekkalaatikolla jos tahtoi, mutta nykyään samassa iässä olevat tuntuvat olevan jo ennenaikaisia teinejä. Heillä on korkokengät, puhelimet, kilkuttimet ja kalkuttimet. He maiskuttelevat purkkaa samalla puhelimessa olevalle ystävättärelleen lörpöttäen, kuinka saisi rinnakkaisluokan Jaskan ihastumaan itseensä. Koska se onkin niin cool olla aikuinen jo 9-vuotiaana, jolloin oikeastaan pitäisi vielä leikkiä nukeilla ja leluautoilla! Miksi jotain niin arvokasta halutaan heittää ennenaikaisesti pois!? Täytän tänä vuonna jo (vasta) 20-vuotta, mutta silti lapsuus on yksi niistä asioista, joihin haluaisin toisinaan palata, vaikka samaan aikaan haluankin olla juuri tässä hetkessä.
Tässä on vain yksi ongelma. Vaikka kaikki tästä tavaran määrästä ei olekaan minun, sisältää se esineitä ajalta, jolloin muumeja katsellessa toinen käsi rutisti pehmolelua kainalossa, samaan aikaan kun toinen käsi pienine sormineen kaiveli nenästä ällöttävän näköisiä räkäpalleroita. Asian ydin ei ole se, että olin erittäin tärkeiden asioiden multitasking-ihme jo lapsena, vaan näihin esineisiin liittyy paljon muistoja. Ongelmaa ei olisi, mikäli muistaisin nämä ihanat muistot muutenkin, mutta kun ne tuntuvat kumpuavan vain ko. muistoon liittyvän esineen nähdessä (don't worry: oli minulla muutakin tekemistä kuin räkäpalleroiden kaivaminen). Eikä siinä muuten mitään, mutta on niin paljon muistoja jotka haluan muistaa, ja niin paljon tavaraa, jota en todellakaan enää käytä. Joten kyllä, muistojen voisi sanoa vievän tilaa - konkreettisesti. Toisaalta en väitä, etteikö minun joskus tekisi mieli sulkea huoneeni ovi ja kaivaa esiin vanhat leluni ja verestää muistoja: "näihin vaatteisiin minä kaikkein mieluiten puin nukkeja, tällä tavalla minä pidin mustaa pehmolelukissaa sylissäni."
Vanhat ja tarpeettomat lelut lentävät jätesäkkiin. Samoin käy muistoille: hallitun kaaoksen sijaan ne sekoittuvat.
Joten joka ikinen siivouskerta sitä tulee vain laitettua parhaimpia muistoja talteen, jotta seuraavan kerran siivotessaan voi löytää ne uudelleen ja nauraa elämälle. Kuinka hassu sitä olikaan neljännellä luokalla, miten vähän sitä vielä oikeastaan tiesi maailmasta. Eli toisin sanoen turhan roinan hissukseen poisheittämistä. Roinan, jonka säästämisperusteluna saattaa käyttää "no mutta sitten kun täällä käy pieniä lapsia niin nuohan kaivetaan esiin ja lahjoitetaan nille!" Mutta kun pieniä sukulais-/naapurin lapsia tulee käymään, ei tuota muisteta. Silloin päivitellään kuinka taaperoinen on kasvanut ja ne lähellä olevat muutamat ja harvat lelut sattuvat silmäkulmaan, vaikka kokonainen aarreaitta odottaisi hiukan kauempana. Onneksi tiedän, että en ole tässä asiassa yksin: monella muulla tutullani on sama ongelma. Pitäisi vain kysyä itseltään sitä yhtä kysymystä: "tarvitsenko minä tätä todella?"
Ylimääräiset ja käyttökelpoiset (mitä joku voisi jopa halutakin) tavarat menevät tietysti kiertoon. Mutta mikä siinä on, että niistä vanhimmista ja tärkeimmistä leluista ei haluaisi välttämättä luopua edes aikuisena? Esimerkiksi joskus aikaisempina kertoina aittaa siivotessa tuli löydettyä niinkin vanha lelu, jonka muistan selkeästi jostain 3v. ajoiltani. Pölyn ja aitan tuoksun seassa oli sama, tuttu ja turvallinen tuoksu. Äidin tuoksu, kun tämä joskus antoi lelun tyttärelleen ja leikki hänen kanssaan, sekä saman pienen tytön tuoksu, kun hän nukahti tämä samainen lelu kainalossa pieneen sänkyynsä - yö toisensa jälkeen. Jo tuolloin se oli nuhruinen, eikä varmaan monenkaan mielestä himoitsemisen, tai edes säilyttämisen, arvoinen. Se ei ollut niin kuin nykyajan lelut monine superhienoine liikkuvine osineen. Se oli vain vanha ja hiukan kämäisen näköinen kissalelu, joka oli tehty jostain kovasta materiaalista, ja jota oli hiukan päällystetty jollain pehmeämmällä. Harmaa, oranssinenäinen ja ilmeetön kissa, jolla oli kulkunen kaulassa: yksinkertainen kuin mikä. Silti tämä oli pitkään yksi rakkaimmista pienen tytön ystävistä, joka monen monituista vuotta myöhemmin lensi romukoppaan kohti uusia seikkailuja.
Toisinaan tekee mieli leikitellä ajatuksella, että ehkä nämä vanhat lelut vielä viihdyttävät ja lohduttavat jotain pientä ihmettä yhtä paljon kuin minua aikoinaan. Aivan kuin elokuvissa: vanhojen lelujen tarina olisi vasta alussa. Vaan eipä tätä taida Suomessa tapahtua, sillä kaatopaikalla lokit nokkivat niitä resuisiksi, mikäli niistä on vielä jotain jäljellä siinä vaiheessa.
Näin ne siivousurakat tuppaavat myöskin venymään. "Ei, tuota en tarvitse. Enkä tuota, enkä tuota. Roskaa, roskaa, roskaa... Ai sinä olet vielä hengissä. Vielä sen ja sen ikäisenä leikin veljeni kanssa teillä yhteisen huoneemme lattialla... Onko siitä jo niin kauan?" Samalla lävitsesi pyyhältää uusi kymmenien muistojen tulva, siihen yhteen ja ainoaan tavaraan liittyen. Valokuvia, filmin pätkiä ja ääniä. Muisto siitä, kuinka ensin monta tuntia onnellisesti leikit ko. esineellä veljesi kanssa, kunnes teidät huudettiin syömään. Muisto, kuinka iltasaduksi sinulle luettiin Kolmea pientä porsasta, Kolmea vuohea, Seitsemää pientä kiliä, Piparkakku-ukkoa, Kultamunia munivaa hanhea sekä Hans Christian Andersenin satuja, ja kuinka sinä joka kerta halusit kuulla ne uudelleen ja uudelleen.
Joitain asioita yksinkertaisesti toivoisi voivansa elää yhä uudelleen ja uudelleen. Ja samalla ympärilleni katsoessa mietin, mitä on tapahtunut? Vielä minun aikoinani 2. ja jopa 3. luokkalaisilla oli oikeus leikkiä hiekkalaatikolla jos tahtoi, mutta nykyään samassa iässä olevat tuntuvat olevan jo ennenaikaisia teinejä. Heillä on korkokengät, puhelimet, kilkuttimet ja kalkuttimet. He maiskuttelevat purkkaa samalla puhelimessa olevalle ystävättärelleen lörpöttäen, kuinka saisi rinnakkaisluokan Jaskan ihastumaan itseensä. Koska se onkin niin cool olla aikuinen jo 9-vuotiaana, jolloin oikeastaan pitäisi vielä leikkiä nukeilla ja leluautoilla! Miksi jotain niin arvokasta halutaan heittää ennenaikaisesti pois!? Täytän tänä vuonna jo (vasta) 20-vuotta, mutta silti lapsuus on yksi niistä asioista, joihin haluaisin toisinaan palata, vaikka samaan aikaan haluankin olla juuri tässä hetkessä.
Aivan samalla lailla kuin juuri nyt: haluaisin olla jossain aivan muualla.
Kommentit
Lähetä kommentti