Syksyn valoja
Kesä on ollut työntäyteinen, joten kirjoittaminen on jälleen jäänyt hiukan taka-alalle. Mutta jospa saisin aikaa kurottua takaisin kiinni.
Aloitin siis eräänlaiset "jatko-opinnot". Valmistumisen jälkeen lähdin opiskelemaan itseäni leipuri-kondiittoriksi, minkä huomaa mm. siitä, että tämä viikko on mennyt pullia tehdessä. Mukavia ihmisiä on tullut vastaan ja hommahan on sinällään ihan kivaa, mutta hiukan hidastempoista minunlaiselleni ihmiselle. Mutta jos hyvin käy, niin ehkäpä sekin asia korjaantuu tässä syksyn mittaan - mutta siitä enemmän tuonnempana, kun asiasta tulee ajankohtaisempi.
Olen myös minimalistisesti "luennoinut" aloittaville opiskelijoille, millaista on käydä ulkomailla tai ylipäätänsä olla opiskelijana. Kivaa on ollut, vaikkakin olo on ollut vanha. Ei sillä, täytänhän kohta jo 21 vuotta, kyllä se ikäkriisi on hyvä tässä vaiheessa taputella pois alta, ettei enää myöhemmin tarvitse.
Pääsin vihdoin "muuttamaan" uuteen asuntoomme elokuun alussa, noin kaksi viikkoa sitten. Tuntuu hyvälle ja kodille, varsinkin nyt, kun olen täällä useamminkin kuin vain yhtenä/kahtena päivänä viikossa. Oma koti ja sen perheenjäsenet, voisiko sitä enempää toivoa? Pitäisihän noita tupareitakin ruveta järjestämään, kerta nyt olen "virallisesti" Kuopioon takaisin muuttanut. Ajankohta voi tosin olla ongelma, sillä itse olen viikot koulussa (ja jos hyvin käy, niin iltaisin ja/tai viikonloppuisin töissäkin) - samalla kun mies tekee viikonloppuhommia. Mutta emmeköhän me aikaa löydetä, laitetaan löytymään! Onneksi olemme saaneet sisustettua asuntoa jo sen verran, että kehtaamme ihmisiä tänne kutsua. Viimeisin ostos taisi olla eräänlainen paperilyhtysarja, mikä tällä hetkellä valaisee parvekettamme.
Niin, ja tulihan meille myös puolitoista vuotta täyteen miehen kanssa. Tavallaan aloitimme juhlistamaan sitä jo hiukan etukäteen, sillä kesän jälkeen pääsimme jälleen viettämään enemmän aikaa toistemme seurassa. Mutta kun oikea päivä koitti, kävimme ulkona syömässä - ja edellisenä päivänä tuo turjake oli päättänyt viedä minut uimaan. Eihän se puolitoista vuotta vielä paljoa ole, mutta lisää tulee koko ajan - eikä loppua näy.
Aloitin siis eräänlaiset "jatko-opinnot". Valmistumisen jälkeen lähdin opiskelemaan itseäni leipuri-kondiittoriksi, minkä huomaa mm. siitä, että tämä viikko on mennyt pullia tehdessä. Mukavia ihmisiä on tullut vastaan ja hommahan on sinällään ihan kivaa, mutta hiukan hidastempoista minunlaiselleni ihmiselle. Mutta jos hyvin käy, niin ehkäpä sekin asia korjaantuu tässä syksyn mittaan - mutta siitä enemmän tuonnempana, kun asiasta tulee ajankohtaisempi.
Olen myös minimalistisesti "luennoinut" aloittaville opiskelijoille, millaista on käydä ulkomailla tai ylipäätänsä olla opiskelijana. Kivaa on ollut, vaikkakin olo on ollut vanha. Ei sillä, täytänhän kohta jo 21 vuotta, kyllä se ikäkriisi on hyvä tässä vaiheessa taputella pois alta, ettei enää myöhemmin tarvitse.
Pieniä onnen kappaleita, suuria valoja.
Pääsin vihdoin "muuttamaan" uuteen asuntoomme elokuun alussa, noin kaksi viikkoa sitten. Tuntuu hyvälle ja kodille, varsinkin nyt, kun olen täällä useamminkin kuin vain yhtenä/kahtena päivänä viikossa. Oma koti ja sen perheenjäsenet, voisiko sitä enempää toivoa? Pitäisihän noita tupareitakin ruveta järjestämään, kerta nyt olen "virallisesti" Kuopioon takaisin muuttanut. Ajankohta voi tosin olla ongelma, sillä itse olen viikot koulussa (ja jos hyvin käy, niin iltaisin ja/tai viikonloppuisin töissäkin) - samalla kun mies tekee viikonloppuhommia. Mutta emmeköhän me aikaa löydetä, laitetaan löytymään! Onneksi olemme saaneet sisustettua asuntoa jo sen verran, että kehtaamme ihmisiä tänne kutsua. Viimeisin ostos taisi olla eräänlainen paperilyhtysarja, mikä tällä hetkellä valaisee parvekettamme.
Onnea on läpinäkyvä puolikuu vaaleansinisellä iltataivaalla, lempeä kosketus kädellä - pieni henkäys huulilla. Kahden keskeinen ilta järven rannalla, puiston penkillä tai vierekkäin omalla parvekkeella.
Niin, ja tulihan meille myös puolitoista vuotta täyteen miehen kanssa. Tavallaan aloitimme juhlistamaan sitä jo hiukan etukäteen, sillä kesän jälkeen pääsimme jälleen viettämään enemmän aikaa toistemme seurassa. Mutta kun oikea päivä koitti, kävimme ulkona syömässä - ja edellisenä päivänä tuo turjake oli päättänyt viedä minut uimaan. Eihän se puolitoista vuotta vielä paljoa ole, mutta lisää tulee koko ajan - eikä loppua näy.
Onneksi.
Kommentit
Lähetä kommentti