Nyt muistan, kuinka voin unohtaa.
Ylimääräinen taakka selkärangassa. Ehkä se on jännitystä tai stressiä tulevaisuudesta - onko töitä vai opiskeluja. Juhannus menee tänäkin vuonna töissä, eikä kerkeä olemaan ystävien tai oman puolison kanssa. Kelikään ei ole kovin kehuttava. Töissä tulee olemaan kiireistä, puhumattakaan siitä, että pää on vieläkin täynnä muuttoa ja siihen liittyvää viimeistelyä, mitä pitäisi vielä tehdä. Muutenkaan ei tiedä, keiden kaikkien kanssa saisi aikataulut menemään kesän aikana yksiin - suurin osa ystävistä on töissä tai heillä on muuta menoa ollessani vapaalla, omaa miestäkään tuskin kerkeää näkemään kovin monesti tänä kesänä.
Ehkä tämä on saanut minut jollain tapaa hiukan negatiivisemmaksi tai helpommin ärsyyntyväksi, ainakin omasta mielestäni. Olen kuulevinani välillä sanoissani sellaista terävyyttä, mitä en tarkoita. Tai sitten minulla on lähipiirissäni sellaisia ihmisiä, keille uskallan ja on helppo välillä murahdella, ihmisiä (lähes) jokapäiväisestä elämästäni. Tätä en kuitenkaan halua tehdä, joten päätän tehdä asialle jotain.
Parasta olisi nollata ajatukset ennen työkiireitä, viettää oma juhannushetki ennen juoksemista. Pahimmat höyryt päästellään saunassa, missä kaiken voi purkaa heittoihin tietäen, mitä saa takaisin. Jokaista terävää liikettä seuraa takaisin peilaantuva kuuma viilto, joka tuntuu kaikkialla - mutta eniten kasvoissa ja sen takana, missä kaikki ylimääräinen ajatustyö tapahtuu. Heittoja tulee niin kauan, että ajatukset loppuvat - tai kroppa ei enää kestä.
Kaikki ei kuitenkaan purkaudu löylyissä, vaan on olo, että asialle pitää tehdä muutakin. Ajatukset tuntuvat virtaavan nopeammin kuin aikaisemmin, eli päätöksiä pitäisi tehdä äkkiä. Ikkunasta näkyy viimein auringonvaloa, olisi hyvä keli olla ulkona. Saunan ovi menee viimein kiinni, olen jälleen olohuoneessa.
Keli on hiukan viileä, mutta asia korjaantuu oikeanlaisella vaatetuksella - ei se muitakaan yleensä häiritse. Moottorin ääni sekä tuulen humina kuuluvat selkeästi kypärän sisään, ajatukset rauhoittuvat hetkeksi. Helpottaa hiukan, sillä edessäni on vain tie ja minä olen sen ainoa kulkija. Olen yksin. Hiukan pidemmillä suorilla pääkoppaan tunkeutuu jälleen muutama ajatus. En ole todella pitkään aikaan tehnyt tiettyjä asioita, mitä olen kokenut aina mieleiseksi. Niin sanonut harrastukset ovat jääneet taka-alalle oikeiden ja keksittyjen kiireiden takia. Aina ei vain tule tehtyä, vaikka kerrankin jaksaisi ja tietäisi, miten hyvä olo sellaisesta tulee. Tämä pitäisi korjata, kuten myös muutama muukin asia. Mutta milloin?
Päätän muuttaa reittiäni hiukan normaalista poikkeavaan ja päädyn hiekkatielle. Siinä hetkessä pitää pakottaa itsensä hiukan rauhoittumaan, muuten ei tule soran ja pikkukivien päällä ajamisesta mitään. Lopulta pysähdyn eräällä parkkipaikalla hetkeksi. Hengähdystauko, jonka aikana tarkistetaan kellonaika sekä kuunnellaan paikallisen nuorison autojumputusta. Mukana on todennäköisesti joku entinen luokkalainen ja heidän kavereitaan. Aurinko paistaa edelleen kauniisti, luoden kullanväristä hehkua lehtipuihin sekä järven pintaan. Sää ei voisi olla pyörän ulkoiluttamiseen juurikaan parempi.
Hetken mielijohteesta käännyn vasemmalle ja pysähdyn. Aurinko luo taianomaisen maiseman ja tuo todella paljon muistoja. Pidemmälle en kuitenkaan rohkene, sillä en halua häiritä ketään. Jään siis istumaan pyöräni selkään ja ajattelemaan. Sulkiessani silmät mieleeni piirtyy kuva. Kun näen jälleen, keinujen ja kiipeilytelineiden hahmot piirtyvät hetkeksi todelliseen maisemaan. Tuossa kohtaa oli ihanaa leikkiä syksyisin, sillä siihen muodostui joka vuosi pihan isoin vesilammikko. Äiti ei siitä varmaan hirveästi tykännyt, mutta onneksi oli kurapuku ja muutama kaveri - eivät tuollaiset paljoa elämää haitanneet. Tuolta hoitotädit yleensä vahtivat ulkona leikkiviä taaperoita ja heidän leikkejään. Hetken aikaa luulen näkeväni isomman ja pienemmän hahmon katukiveyksellä, kävelemässä kohti päiväkodin sisätiloja. Tämä paljastuu kuitenkin vain kuvitelmaksi ja olen jälleen yksin ajatuksieni kanssa.
Pyörä käynnistyy, vaihdan paikkaa hiukan. Mieleeni muistuu eräs uusi vuosi sekä tarinat, mitä kerrottiin suuresta satupuusta - tai joita kuunneltiin sen juurella. En ole varma, mitkä niistä ovat totta ja mitkä mielen vääristämiä, mutta ne ovat onnellisia ja saavat minut hyvälle tuulelle. On rauhallista ja hiljaista, lukuunottamatta muutamaa kulkijaa. On mukavaa muistella välillä elämänsä ensimmäisiä muistikuvia ja pohtia, miten ne ovat vaikuttaneet siihen henkilöön, kuka koen olevani tänään. Millainen olin silloin ja kuinka paljon välillä muistutankaan sitä samaa henkilöä, joka joskus oli kiukkuinen omassa kurapuvussaan rään valuessa poskella. Syynä taisi olla päivähoidosta pois lähtemisen vaikeus - tai vaihtoehtoisesti joku samanikäinen oli tehnyt jotain melkein yhtä kauheaa, en muista niin tarkkaan. Se räkäkin saattoi vaikuttaa asiaan jotenkin.
Takaisin ajaessani huomaan taakan vähentyneen suuresti. Jäljellä taitaa enää olla vain ne asiat, jotka minun pitää muuttaa. Olo on muuten rento: ylimääräisiä ajatuksia ei enää ole, on vain lämmin tunne kaukaisista muistoista, jotka toivon kokevani vielä joskus uudelleen. En ehkä aivan samalla tavalla, mutta vähintään yhtä hyvällä - kuten uudella vierailulla samalle paikalle, mutta sellaisen henkilön kanssa, kenelle voisin jakaa ajatukseni.
Ehkä tämä on saanut minut jollain tapaa hiukan negatiivisemmaksi tai helpommin ärsyyntyväksi, ainakin omasta mielestäni. Olen kuulevinani välillä sanoissani sellaista terävyyttä, mitä en tarkoita. Tai sitten minulla on lähipiirissäni sellaisia ihmisiä, keille uskallan ja on helppo välillä murahdella, ihmisiä (lähes) jokapäiväisestä elämästäni. Tätä en kuitenkaan halua tehdä, joten päätän tehdä asialle jotain.
Itsetutkiskelua.
Parasta olisi nollata ajatukset ennen työkiireitä, viettää oma juhannushetki ennen juoksemista. Pahimmat höyryt päästellään saunassa, missä kaiken voi purkaa heittoihin tietäen, mitä saa takaisin. Jokaista terävää liikettä seuraa takaisin peilaantuva kuuma viilto, joka tuntuu kaikkialla - mutta eniten kasvoissa ja sen takana, missä kaikki ylimääräinen ajatustyö tapahtuu. Heittoja tulee niin kauan, että ajatukset loppuvat - tai kroppa ei enää kestä.
Kaikki ei kuitenkaan purkaudu löylyissä, vaan on olo, että asialle pitää tehdä muutakin. Ajatukset tuntuvat virtaavan nopeammin kuin aikaisemmin, eli päätöksiä pitäisi tehdä äkkiä. Ikkunasta näkyy viimein auringonvaloa, olisi hyvä keli olla ulkona. Saunan ovi menee viimein kiinni, olen jälleen olohuoneessa.
Tuoksut ja äänet - sekä yksinäinen kulkija.
Keli on hiukan viileä, mutta asia korjaantuu oikeanlaisella vaatetuksella - ei se muitakaan yleensä häiritse. Moottorin ääni sekä tuulen humina kuuluvat selkeästi kypärän sisään, ajatukset rauhoittuvat hetkeksi. Helpottaa hiukan, sillä edessäni on vain tie ja minä olen sen ainoa kulkija. Olen yksin. Hiukan pidemmillä suorilla pääkoppaan tunkeutuu jälleen muutama ajatus. En ole todella pitkään aikaan tehnyt tiettyjä asioita, mitä olen kokenut aina mieleiseksi. Niin sanonut harrastukset ovat jääneet taka-alalle oikeiden ja keksittyjen kiireiden takia. Aina ei vain tule tehtyä, vaikka kerrankin jaksaisi ja tietäisi, miten hyvä olo sellaisesta tulee. Tämä pitäisi korjata, kuten myös muutama muukin asia. Mutta milloin?
Päätän muuttaa reittiäni hiukan normaalista poikkeavaan ja päädyn hiekkatielle. Siinä hetkessä pitää pakottaa itsensä hiukan rauhoittumaan, muuten ei tule soran ja pikkukivien päällä ajamisesta mitään. Lopulta pysähdyn eräällä parkkipaikalla hetkeksi. Hengähdystauko, jonka aikana tarkistetaan kellonaika sekä kuunnellaan paikallisen nuorison autojumputusta. Mukana on todennäköisesti joku entinen luokkalainen ja heidän kavereitaan. Aurinko paistaa edelleen kauniisti, luoden kullanväristä hehkua lehtipuihin sekä järven pintaan. Sää ei voisi olla pyörän ulkoiluttamiseen juurikaan parempi.
Kuka minä olen?
Hetken mielijohteesta käännyn vasemmalle ja pysähdyn. Aurinko luo taianomaisen maiseman ja tuo todella paljon muistoja. Pidemmälle en kuitenkaan rohkene, sillä en halua häiritä ketään. Jään siis istumaan pyöräni selkään ja ajattelemaan. Sulkiessani silmät mieleeni piirtyy kuva. Kun näen jälleen, keinujen ja kiipeilytelineiden hahmot piirtyvät hetkeksi todelliseen maisemaan. Tuossa kohtaa oli ihanaa leikkiä syksyisin, sillä siihen muodostui joka vuosi pihan isoin vesilammikko. Äiti ei siitä varmaan hirveästi tykännyt, mutta onneksi oli kurapuku ja muutama kaveri - eivät tuollaiset paljoa elämää haitanneet. Tuolta hoitotädit yleensä vahtivat ulkona leikkiviä taaperoita ja heidän leikkejään. Hetken aikaa luulen näkeväni isomman ja pienemmän hahmon katukiveyksellä, kävelemässä kohti päiväkodin sisätiloja. Tämä paljastuu kuitenkin vain kuvitelmaksi ja olen jälleen yksin ajatuksieni kanssa.
Pyörä käynnistyy, vaihdan paikkaa hiukan. Mieleeni muistuu eräs uusi vuosi sekä tarinat, mitä kerrottiin suuresta satupuusta - tai joita kuunneltiin sen juurella. En ole varma, mitkä niistä ovat totta ja mitkä mielen vääristämiä, mutta ne ovat onnellisia ja saavat minut hyvälle tuulelle. On rauhallista ja hiljaista, lukuunottamatta muutamaa kulkijaa. On mukavaa muistella välillä elämänsä ensimmäisiä muistikuvia ja pohtia, miten ne ovat vaikuttaneet siihen henkilöön, kuka koen olevani tänään. Millainen olin silloin ja kuinka paljon välillä muistutankaan sitä samaa henkilöä, joka joskus oli kiukkuinen omassa kurapuvussaan rään valuessa poskella. Syynä taisi olla päivähoidosta pois lähtemisen vaikeus - tai vaihtoehtoisesti joku samanikäinen oli tehnyt jotain melkein yhtä kauheaa, en muista niin tarkkaan. Se räkäkin saattoi vaikuttaa asiaan jotenkin.
Takaisin ajaessani huomaan taakan vähentyneen suuresti. Jäljellä taitaa enää olla vain ne asiat, jotka minun pitää muuttaa. Olo on muuten rento: ylimääräisiä ajatuksia ei enää ole, on vain lämmin tunne kaukaisista muistoista, jotka toivon kokevani vielä joskus uudelleen. En ehkä aivan samalla tavalla, mutta vähintään yhtä hyvällä - kuten uudella vierailulla samalle paikalle, mutta sellaisen henkilön kanssa, kenelle voisin jakaa ajatukseni.
Kommentit
Lähetä kommentti