Kämppiselämää ja uusia tuulia
Kesä tuli ja meni. Olin paljon töissä ja ystävieni kanssa - loppuhuipennuksena oli viikon reissu Kööpenhaminaan. Muutenkin olen tehnyt viimeaikoina paljon asioita, joita en ole aikaisemmin uskaltanut. Aivan upea ajanjakso omalta osaltani: olen siitä ylpeä ja kaikille suuresti kiitollinen.
Varsinkin elokuussa tapahtui paljon. Työt vähenivät ja muutto oli edessä, mutta minne? Noin kuukausi oli yhtä vuoristorataa asunnon ja töiden suhteen: uusi asunto vaihtui toiseen ja työkuviotkin sahasivat edestakaisin vähän aikaa, mutta onneksi tilanne rauhoittui. Sain kuin saikin uuden asunnon ja uuden työn. Plussana myös se, että sain jäädä samaan kaupunkiin.
Leipomohommien lisäksi pääsin töihin paikalliseen lounaskahvilaan Kuopion keskustaan. Eihän se täysin kokin hommia vastaa (kuten ei leipominenkaan), mutta se työ vie minua eteenpäin. Saan uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia oppia mm. erikoiskahvien valmistuksesta, kahvilatoiminnasta sekä asiakkaista: heidän käyttäytymisestään, toiveistaan ja heidän päätöksentekoonsa vaikuttavista asioista. Mitä kaikkea asiakas oikeasti huomaa ja miten se vaikuttaa hänen mielialaansa tai mielipiteeseensä, kuinka pienet asiat ovat oikeasti merkityksellisiä. Pidän tätä mielenkiintoisena aiheena, varsinkin kun saan itsekin harjoitella asiakaspalvelua. Asiaa, jota olen aikaisemmin ollut "piilossa" keittiön nurkassa. Myönnän kyllä, että toisinaan ikävä hellan ääreen on valtava - mutta koen nykyisen "vaiheeni" itselleni erittäin tarpeellisena.
Muutin elokuun puolessa välissä Kuopion keskustassa olevaan 81 neliön kolmioon kahden muun naisen ja yhden koiran kanssa. Kukaan meistä ei tuntenut toisiaan ennestään, mikä herätti mielenkiintoisia ennakkoluuloja ja mielipiteitä muissa ihmisissä. Bongasin neiti M:n Facebookin "Vuokra-asunnot KUOPIO" -ryhmästä ja kun olimme löytäneet nykyisen linnamme, totesimme lukaalimme olevan vielä vajaa. Lopulta kotiimme asettautui vielä neiti A, joka oli löytänyt M:n saman ryhmän kautta kuin minä. Ikäeroa löytyy juuri sopivasti ja superenerginen koiraleidi A on oiva lisä laumaamme. Riitoja ei ole ollut, vaan kaikki toimii - niin yhteisien kulutustavaroiden ostaminen, siivoaminen kuin satunnaisesti ulos lähteminen porukalla! Ehkä meillä on vielä ns. kämppisten kuherruskuukausi menossa, mutta tuntuu, että kaikki tulevat aina vain paremmin toimeen keskenään. Epäilijöiden taivastelut ovat muuttuneet hiljaiseksi hämmennykseksi: voiko tuo olla tottakaan? Ja minä nautin siitä!
Ja sitä samaa asiaa minulta kysytään yllättävän usein: entäs Irlanti? Enkö aio palata? Tunnustan: toisinaan ikävä on kovakin, mutta en halua vielä takaisin. Haluaisin kyllä käydä siellä lähiaikoina katsomassa ystäviäni. Minua on kyselty sinne sekä käymään että heitelty avonaisilla työpaikoilla, mutta aion nauttia Suomesta pidempään. Ja kun aika tulee, lähden taas - olipa se sitten Irlanti tai jokin muu maa.
Varsinkin elokuussa tapahtui paljon. Työt vähenivät ja muutto oli edessä, mutta minne? Noin kuukausi oli yhtä vuoristorataa asunnon ja töiden suhteen: uusi asunto vaihtui toiseen ja työkuviotkin sahasivat edestakaisin vähän aikaa, mutta onneksi tilanne rauhoittui. Sain kuin saikin uuden asunnon ja uuden työn. Plussana myös se, että sain jäädä samaan kaupunkiin.
Siitä työstä.
Leipomohommien lisäksi pääsin töihin paikalliseen lounaskahvilaan Kuopion keskustaan. Eihän se täysin kokin hommia vastaa (kuten ei leipominenkaan), mutta se työ vie minua eteenpäin. Saan uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia oppia mm. erikoiskahvien valmistuksesta, kahvilatoiminnasta sekä asiakkaista: heidän käyttäytymisestään, toiveistaan ja heidän päätöksentekoonsa vaikuttavista asioista. Mitä kaikkea asiakas oikeasti huomaa ja miten se vaikuttaa hänen mielialaansa tai mielipiteeseensä, kuinka pienet asiat ovat oikeasti merkityksellisiä. Pidän tätä mielenkiintoisena aiheena, varsinkin kun saan itsekin harjoitella asiakaspalvelua. Asiaa, jota olen aikaisemmin ollut "piilossa" keittiön nurkassa. Myönnän kyllä, että toisinaan ikävä hellan ääreen on valtava - mutta koen nykyisen "vaiheeni" itselleni erittäin tarpeellisena.
Ja mikä mahtava asunto!
Muutin elokuun puolessa välissä Kuopion keskustassa olevaan 81 neliön kolmioon kahden muun naisen ja yhden koiran kanssa. Kukaan meistä ei tuntenut toisiaan ennestään, mikä herätti mielenkiintoisia ennakkoluuloja ja mielipiteitä muissa ihmisissä. Bongasin neiti M:n Facebookin "Vuokra-asunnot KUOPIO" -ryhmästä ja kun olimme löytäneet nykyisen linnamme, totesimme lukaalimme olevan vielä vajaa. Lopulta kotiimme asettautui vielä neiti A, joka oli löytänyt M:n saman ryhmän kautta kuin minä. Ikäeroa löytyy juuri sopivasti ja superenerginen koiraleidi A on oiva lisä laumaamme. Riitoja ei ole ollut, vaan kaikki toimii - niin yhteisien kulutustavaroiden ostaminen, siivoaminen kuin satunnaisesti ulos lähteminen porukalla! Ehkä meillä on vielä ns. kämppisten kuherruskuukausi menossa, mutta tuntuu, että kaikki tulevat aina vain paremmin toimeen keskenään. Epäilijöiden taivastelut ovat muuttuneet hiljaiseksi hämmennykseksi: voiko tuo olla tottakaan? Ja minä nautin siitä!
Mutta myönnän, että minua häiritsee toisinaan eräs asia.
Ja sitä samaa asiaa minulta kysytään yllättävän usein: entäs Irlanti? Enkö aio palata? Tunnustan: toisinaan ikävä on kovakin, mutta en halua vielä takaisin. Haluaisin kyllä käydä siellä lähiaikoina katsomassa ystäviäni. Minua on kyselty sinne sekä käymään että heitelty avonaisilla työpaikoilla, mutta aion nauttia Suomesta pidempään. Ja kun aika tulee, lähden taas - olipa se sitten Irlanti tai jokin muu maa.
Kommentit
Lähetä kommentti