Puuttuva pala

Vihdoin ja viimein olen saanut ajatuksiani kasaan. Noin kuukausi sitten tulin Suomeen, ja yleisesti ottaen voin sanoa että tuntuu hyvältä. Toki sitä välillä miettii, mitä Irlantiin kuuluu ja kuka kaipaa minua. Olenkin ollut heihin yhteyksissä, ja yleisin kysymys on edelleen: milloin tulen takaisin?

Mutta rehellisesti sanottuna, en tiedä. Viimeinen kuukausi on ollut minulle täynnä mitä erilaisimpia tunteita. Ensimmäinen viikko meni miettiessä, mitä ihmettä oikein teen täällä - oliko sittenkään oikea ratkaisu tulla takaisin? Toinen viikko oli melkein yhtä hämmentävä, mutta hiukan maltillisempi, sillä ajattelin antaa itselleni aikaa. Aikaa tottua Suomeen, ystäviin sekä uusiin, mutta jollain tapaa tuttuihin kuvioihin. Toisen viikon puolesta välistä lähtien olenkin sitten onnistunut nauttimaan Suomesta, kesästä ja ihmisistä aivan eri tavalla! Lyhyesti sanottuna: olen erittäin onnellinen tällä hetkellä.

Olen nähnyt paljon ihania ystäviäni ja viettänyt aikaa heidän kanssaan, ottanut kiinni sitä puolta vuotta, minkä olin poissa. Käynyt kuntoilemassa enemmän, ollut mökillä, nähnyt perhettäni ja käynyt töissä - olen nauttinut olostani. Ainoa huono puoli tänä aikana on ollut se, että olen ollut enemmän tai vähemmän kipeänä koko ajan (minkä vuoksi en ole voinut kuntoilla sillä volyymilla mitä haluaisin). Sunnuntaina loppui antibioottikuuri - saa nähdä kuinka tytön käy. Muuten olen täyttänyt vapaa-aikani mielekkäällä tekemisellä, kuten Turun reissulla, Kuopion Komediafestivaaleilla, Satoa goes Wild -ruokafestivaaleilla ja lomailulla. Olen tehnyt lupauksen erään ystäväni kanssa, että näemme kesän aikana kerran viikkoon - ei poikkeuksia. Tähän asti se onkin onnistunut hyvin ja on ollut erittäin toimiva ja pieni - ihana - spesiaali juttu! Iso kiitos siitä hänelle, sillä se on piristänyt viikkojani paljon. Aina voi odottaa sitä pientä viikottaista, ihanaa yllätystä, jolloin saa purkaa pahimmat tunnontuskansa tai vaihtaa muuten kuulumisia, tehdä jotain kivaa. Ensi keskiviikkona menen käymään ystävieni kanssa room escape -pelissä. Juhannuksen taas vietän veljeni ja hänen ystäviensä kanssa mökillä. 

Elämän ihanuudella ei tunnu olevan rajaa.

Ja kaikkein tärkeintä: olen löytämässä paloja itsestäni ja elämästäni, jotka luulin kadottaneeni aikoja sitten. Puhun siitä elämänasenteesta, pienistä ja isoista asioista, joita olin aikoinaan enemmän. Mutta ei hätää, en ole menossa taaksepäin. Pikemminkin eteenpäin, oppien itsestäni uutta ja ottaen elämääni jälleen niitä asioita, jotka unohtuivat muutamaksi vuodeksi taka-alalle - niitä itselle tärkeitä ja ominaisia asioita. 

Itsekseen oleminen Irlannissa teki hyvää ja siellä oppi itsestään paljon, mutta ei se tuntunut läheskään samalle kuin Suomessa. Toki yksinään eläminen tuo aukkoja ja tyhjyyden tunnetta asuntoon ja elämään, jolloin usein pyrkii täyttämään ne kohdat jollain tekemisellä. Mutta se ei minua haittaa - oikeastaan tällä hetkellä minä pidän siitä. Lisäksi minulla on tarvitsemani ja haluamani rauhallinen tila kun sitä eniten tarvitsen. Voin esimerkiksi kuunnella rauhoittavaa musiikkia, katsella elokuvia tai täytellä ristikoita kun haluan - tyhjentää ajatukset ja olla läsnä itseni kanssa. Käydä elokuvissa, kahvilla tai kävelemässä.

Ihan yksin ja onnellisena.

Toki haluan löytää ne elämäni puuttuvat palaset, mutta silloin, kun niiden aika koittaa. Juuri nyt, minulla ei ole kiire minnekään. Ja juuri tämän ihanan tunteen takia en haluaisi mennä takaisin Irlantiin. En ainakaan tällä hetkellä, sillä olen löytämässä itseni uudelleen.

Uusi, entistä vahvempi minä.