Voihan PPS
Lopulta sain ajan verotoimistolle (24. maaliskuuta) työntekijänumeroani varten. Matka naapurikaupunkiin oli miellyttävä ja mieltä piristävä.
Vaikka kamppailuni Irlannin verotoimiston kanssa näyttäisi vihdoin ja viimein olevan ohi, on taistelu sosiaalitoimiston kanssa alkamassa. PPS numeron yhteydessä sain Personal Public Service Card:n (PSC), ymmärtääkseni henkilökorttia vastaavan kortin. Kortissa sinällään ei ole muuta vikaa kuin hirveä kuva, mutta se pitäisi aktivoida käyttöön soittamalla tiettyyn numeroon. Tämä numero on kyllä annettu mukana tulleessa kirjeessä, mutta puhelin ei jostain syystä yhdistä numeroon. Kaikki toimii muuten niin kuin pitääkin, mutta teenpä mitä tahansa tämän puhelun eteen (laitan netissä kyselyä sosiaalitoimiston neuvontaan, lisään maatunnuksen ja kokeilen kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät) - niin numero ei toimi. Muiden numeroiden kanssa ei ole ongelmia.
Mutta olen joka tapauksessa tulossa Suomeen noin neljän viikon sisällä. Vasta vähän aikaa sitten se oli kahdeksan viikkoa, sitten kuusi - nyt neljä. Kohta se on kaksi, ja sitten olen viimein kotona. Ikävä tulee ihmisiä, tiedän sen. Ja he ovat kovasti kyselleet, josko jäisin töihin tai tulisin takaisin heinä/elo/syyskuussa. En tiedä, ja rehellisesti sanottuna tämä on yksi kamppailu lisää elämässäni, mutta sisäinen sellainen. Mitä tehdä elämässäni, mitä haluan? Perus elämänedellytykset löytyisivät täältäkin: työ, ystävät ja pienen etsimisen kanssa myös asunto (tai ainakin joku paikka missä nukkua aluksi). Mutta hiljaa mielessäni kyseenalaistan sen, mitä ihmiset sanovat minulle. Muistaako kukaan minua enää muutaman viikon päästä, tuleeko kenellekään ikävä - pitääkö kukaan yhteyttä? Samalla kyseenalaistan myös omat ajatukseni: onko rakkaaseen paikkaan palaaminen sitä, mitä haluan vai mitä tarvitsen. Johtuuko kaikki vain ikävästä?
Tai ainakin mielenkiintoinen.
Junaan päästessäni totesin, että on kansallinen "matkusta lasten kanssa" -päivä. Koko juna oli täynnä kirkuvia, vaahtosammuttimen kokoisia pieniä lapsia. Onneksi kyse oli vain vajaasta 20 minuutista, eikä kolmen tunnin junamatkasta Dubliniin.
Verotoimistolle päästyäni kaikki olivat erittäin ystävällisiä. Minut ohjattiin heti oikeaan suuntaan ja täyttämään oikeat lomakkeet. Oikein hyvää ja henkilökohtaista palvelua. Toimiston työntekijöiden ilmeet olivat tosin mielenkiintoisia, kun totesin tyynesti odottaneeni tätä tapaamista neljä ja puoli kuukautta. Omien sanojensa mukaan he olisivat tulleet potkimaan ovet sisään jo aikoja sitten.
Tapaamisen lopuksi minulla oli noin tunti aikaa ennen seuraavaa junaa, joten kävin juhlistamassa tätä merkityksellistä päivää ostamalla voileivän ja jäätelön. Juna täyttyi jälleen kerran lapsista, mutta lisäksi myös perheestäni. He tulivat noin viikon vierailulle tänne Irlantiin. Kävin saattamassa väsyneet matkustajat hotellilleen ja näytin ruokapaikan - minkä jälkeen palasin takaisin töihin.
Heidän vierailunsa aikana kävimme juhlistamassa isäni 60v syntymäpäivää Knockranny House Hotellin ravintolassa, näytin paikkoja ja kiersimme myös pubeja. Työviikko oli kiireinen pääsiäisen takia, mikä aiheutti pientä väsymystä - mutta heidän vierailunsa oli kaiken arvoista.
Verotoimistolle päästyäni kaikki olivat erittäin ystävällisiä. Minut ohjattiin heti oikeaan suuntaan ja täyttämään oikeat lomakkeet. Oikein hyvää ja henkilökohtaista palvelua. Toimiston työntekijöiden ilmeet olivat tosin mielenkiintoisia, kun totesin tyynesti odottaneeni tätä tapaamista neljä ja puoli kuukautta. Omien sanojensa mukaan he olisivat tulleet potkimaan ovet sisään jo aikoja sitten.
Jaa.
Tapaamisen lopuksi minulla oli noin tunti aikaa ennen seuraavaa junaa, joten kävin juhlistamassa tätä merkityksellistä päivää ostamalla voileivän ja jäätelön. Juna täyttyi jälleen kerran lapsista, mutta lisäksi myös perheestäni. He tulivat noin viikon vierailulle tänne Irlantiin. Kävin saattamassa väsyneet matkustajat hotellilleen ja näytin ruokapaikan - minkä jälkeen palasin takaisin töihin.
Heidän vierailunsa aikana kävimme juhlistamassa isäni 60v syntymäpäivää Knockranny House Hotellin ravintolassa, näytin paikkoja ja kiersimme myös pubeja. Työviikko oli kiireinen pääsiäisen takia, mikä aiheutti pientä väsymystä - mutta heidän vierailunsa oli kaiken arvoista.
Seuraavalla viikolla sain viimein PPS numeroni postitse. Työpaikan toimistorouvat täyttivät verorahojen palautuskaavakkeet ja minä allekirjoitin ne. Viime viikolla täytyi palkkalaskelman saadessa hieroa silmiä auki. Näen varmaan vieläkin unta, ajattelin - mutta ei. Sain ylimaksetut verorahani takaisin. Helpotti mieltä, en ole tehnyt töitä turhaan - elänyt pienillä varoillani. Lisää hyvää mieltä toi tällä viikolla se sama toimistorouva: se oli vasta ensimmäinen erä. Viime verovuoden verorahani tulevat todennäköisesti seuraavan viikon tai kahden aikana, koska niitä varten piti täyttää toinen lomake.
Kävin juhlistamassa tätä ilosanomaa testaamalla erästä Galleria nimistä viinibaaria. Ainoa paikka, mistä olen löytänyt Riesling -viiniä (ja aivan loistavaa sellaista). Oi tätä onnea! Kaiken lisäksi paikka oli aivan ihanan tunnelmallinen, henkilökunta mukavaa ja asiantuntevaa. Lisäksi kävin tänään vihdoin ja viimein testaamassa erästä aasialaista ravintolaa: parasta kiinalaista ruokaa, mitä olen koskaan syönyt! Kevätkääryleet olivat taivaallisia, puhumattakaan sitruunaruohokastikkeeseen tehdystä kasvis-kuningaskatkarapu wokista.
 |
| Galleria. |
Mutta.
Vaikka kamppailuni Irlannin verotoimiston kanssa näyttäisi vihdoin ja viimein olevan ohi, on taistelu sosiaalitoimiston kanssa alkamassa. PPS numeron yhteydessä sain Personal Public Service Card:n (PSC), ymmärtääkseni henkilökorttia vastaavan kortin. Kortissa sinällään ei ole muuta vikaa kuin hirveä kuva, mutta se pitäisi aktivoida käyttöön soittamalla tiettyyn numeroon. Tämä numero on kyllä annettu mukana tulleessa kirjeessä, mutta puhelin ei jostain syystä yhdistä numeroon. Kaikki toimii muuten niin kuin pitääkin, mutta teenpä mitä tahansa tämän puhelun eteen (laitan netissä kyselyä sosiaalitoimiston neuvontaan, lisään maatunnuksen ja kokeilen kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät) - niin numero ei toimi. Muiden numeroiden kanssa ei ole ongelmia.
Huokaus.
Mutta olen joka tapauksessa tulossa Suomeen noin neljän viikon sisällä. Vasta vähän aikaa sitten se oli kahdeksan viikkoa, sitten kuusi - nyt neljä. Kohta se on kaksi, ja sitten olen viimein kotona. Ikävä tulee ihmisiä, tiedän sen. Ja he ovat kovasti kyselleet, josko jäisin töihin tai tulisin takaisin heinä/elo/syyskuussa. En tiedä, ja rehellisesti sanottuna tämä on yksi kamppailu lisää elämässäni, mutta sisäinen sellainen. Mitä tehdä elämässäni, mitä haluan? Perus elämänedellytykset löytyisivät täältäkin: työ, ystävät ja pienen etsimisen kanssa myös asunto (tai ainakin joku paikka missä nukkua aluksi). Mutta hiljaa mielessäni kyseenalaistan sen, mitä ihmiset sanovat minulle. Muistaako kukaan minua enää muutaman viikon päästä, tuleeko kenellekään ikävä - pitääkö kukaan yhteyttä? Samalla kyseenalaistan myös omat ajatukseni: onko rakkaaseen paikkaan palaaminen sitä, mitä haluan vai mitä tarvitsen. Johtuuko kaikki vain ikävästä?
Mitä minä etsin?
Kommentit
Lähetä kommentti