Ongelmia paratiisissa

Älkääkä käsittäkö väärin.

Pääosin töissä menee ihan hyvin. Keittiön poikien kanssa vitsaillaan jatkuvasti, kuten myös tarjoiluhenkilökunnan kanssa. Tunnen kuuluvani tähän omituiseen, järjestelmällisessä kaaoksessa toimivaan perheeseen. Keittiömestarikin tulee aina vitsailemaan kun aikaa on - tai sitten syömään jälkiruokapuolen tyhjäksi. Eikä siitä montaa päivää ole kun kerroin keittiömestarille, että hän näyttää aivan suomalaiselta mummolta keittiöliina päässään.

"Onko suomalaisilla mummoilla parrat ja viikset!?"

"Et selvästikään ole koskaan nähnyt suomalaista mummoa..."

*Huutonaurua*

Ja hyvin menee muutenkin. Saan koko ajan enemmän kiitosta, tunnusta hyvin tehdystä työstä. Kun minulta pyydetään jotain, teen sen parhaani mukaan ja heti kun pystyn. (Hyvänä esimerkkinä tästä on keittiömestarin antamat tehtävät, kuten tuotteiden merkitseminen, paikkojen järjesteleminen ym. "pastry" -kollegoitteni jälkien siivoaminen.) Välillä kuulen myös, että osan töistä hoidan paremmin kuin jälkiruokapuolen mentorini. Järjestelmällisyyden ja siisteyden puolelta tuskin kukaan muukaan hänen kanssaan työskennellyt tätä ihmettelee, mutta..? Saan myös vapauksia koko ajan enemmän. Kuten esimerkiksi eilen ja tänään: meille ilmaantui eräs maidoton asiakas ilmoittamatta - joten tietenkään meillä ei ollut tarjota hänelle maidotonta leivosta tai muuta vastaavaa samana iltana. Oli puhetta maidottomasta kakusta, mutta kollegani ravintolan puolelta eivät onnistuneet saamaan soijakermaa, joten kehittelin tänään arvon asiakkaalle annoksen. Maidoton/gluteeniton porkkanakakku, vadelmakastiketta, marjoja sekä rosmariini-sitruunasorbetti. Asiakas suorastaan rakasti jälkiruokaa ja kehui sen maasta taivaisiin, samoin työkaverit. 

Ja nyt minulta kysytään sekä porkkanakakun että sorbetin reseptiä.

Myös töiden ulkopuolella minulla on ystäviä, suurin osa heistä on tosin töissä samassa paikassa, mutta kuitenkin. Minulla on hyviä ihmisiä ympärilläni, osasta on jopa tullut - jos näin voin sanoa - tärkeitä henkilöitä. He saavat minut nauramaan, nauttimaan olostani ja rentoutumaan.

Mutta.

Viimeisen kahden viikon ajan olen joka yö nähnyt unta Suomesta, ystävistäni ja perheestäni. Suurin osa on ollut onnellisia muistoja, loput jotain muuta. Olen polkenut polkupyörällä Kuopion lämpimässä kesäyössä, rentoutunut maaseudulla - hullutellut rakkaiden ystävieni kanssa Kuopion Väinölänniemellä. Olen viettänyt elokuva- ja peli-iltoja, ollut syksyisellä ilta-ajelulla sekä laskenut koskea perheeni kanssa. Olen valvonut aamuun asti jutellen syvällisiä, ollut pilkkuun asti baarissa ja erilaisten bändien keikoilla sekä tanssinut hitaasti. Öisin olen maailman onnellisin, mutta joka aamu herätessäni olen entistä surullisempi. Ikävä on aivan valtava, välillä jopa musertava.

Toisinaan vain odotan nukahtamista, jotta pääsen taas olemaan rakkaideni kanssa ja näkemään heidän nauravat kasvonsa. Samalla toivon, että seuraava yö on pidempi kuin edellinen, jotta voin olla heidän kanssaan pidempään.

Mutta tänään oli hyvä päivä. En ole koskaan hymyillyt ja nauranut täällä ollessani niin paljoin kuin tänään, koti-ikävästä huolimatta. Muutkin huomasivat sen.