Sulkakynällä soittamista

Tiedättekö, mikä on juuri tällä hetkellä ongelmistani suurin, joka tulee muutenkin aika ajoin esille? Se, että en tiedä aina mitä kirjoittaisin. Toki voisin nytkin kertoa siitä, mitenkä elämäni ei ole (toistaiseksi) muuttunut mitenkään, kun täytin 20-vuotta. Ja että viime päivät olen vain rentoillut omassa rauhassa miehekkeen kainalossa ja sosialisoitunut enemmän lähinnä kauhupelien merkeissä. Voisin kertoa kaksiviikkoisesta syyslomastani yksityiskohtiakin, kuten lähisukulaisilleni pitämät pienet juhlat, matka Helsinkiin sekä kaikki ne ihanat laulut ja onnittelut, joita sain aika runsaastikin.

Mutta ei, en halua kirjoittaa niistä. Sen sijaan voisin ilmaista, kuinka ulkona on parin päivän aikana satanut lunta (mikä jakaa mielipiteitä, onko se hyvä vai ei, tosin ainakin siellä on valoisampaa), mutta en tiedä, onko sekään hyvä aihe. Todennäköisesti suurin osa lukijoistani pystyy samat asiat lukemaan Facebookista tai muusta sosiaalisesta mediasta.

Entä se, kun eilen mies sai (jälleen kerran) sisustusbuumin, ja kämppä on jälleen uudessa järjestyksessä - tällä kertaa kämppä tuntuu entistä isommalle ja täällä on TILAA!! Miten kertoisin, että löysin eilen kansiota metsästäessäni viimeinkin ihanan laatikon kaikille teelaaduilleni? Eivätpähän enää ole pitkin keittiötä miten sattuu. Ja entä tämänpäiväiset juhlat, joissa tulen näkemään parhaimpia ystäviäni, siitä tulee hauskaa!

Mutta miten ilmaisisin ikävän - toisen kaipaamisen? 

Monesti juuri kirjoittaminen on yllättävän hankalaa. Varsinkin, jos on kyse abstrakteista asioista tai tunnetiloista, joita on erittäin hankala kuvailla - eikä tätä helpota se, että suomen kielestä tuntuu puuttuvan vielä paljon kuvailevia sanoja. Tai niitä kyllä olisi, mutta niitä ei luokitella virallisiksi sanoiksi. Niille pitäisi nimittäin antaa tarkka määritelmä, mistä päästään taas alkuperäiseen ongelmaan. Lisäksi eri maakunnista olevat ihmiset voivat ymmärtää sanat eri tavalla.

Eikä asiaa helpota kielimuurikaan, mikäli sellainen sattuu vastaan. Sen takia onkin jännittävää, miten välillä esimerkiksi musiikki kertoo enemmän kuin kirjoitetut kirjaimet tai puhutut sanat. Toisinaan hiljaisuus on avarampaa, kuin tulvivat sanaryöpyt. Monesti tuntuu, että kirjoittaminen onkin kuin musiikin soittamista (tai voisi se olla verrattavissa hyvän kirjan lukemiseenkin). Aina se ei onnistu, mutta näin tapahtuessa kaikki tuntuu menevän luonnollisesti ja paremmin kuin koskaan, samalla kun kaikensanova flow -tunne saa valtaansa. Hyvä teksti on kuin sulkakynällä soitettua musiikkia.

Taidan siis lopettaa turhanpäiväisen höpisemisen ja siirtyä puhumaan itselleni taiteen keinoin.

Seuraava ongelmani: mitä soittaisinkaan? Ja kuuleeko ikävöimäni henkilö sen? Ehkä ei, mutta sitten soitetaan kovempaa, niin että naapuritkin kuulevat ;)